27.8.2016: HELLEPÄIVÄ VUORILLA

Päivä sisälsi pieniä rohkeuden askelia kulkien uutta ennätystä kohden sekä paljon mukavia onnenhetkiä.

Meillä oli viikolla hellepäiviä, lämmintä parhaimmillaan 33 astetta, niin luvattiin myös viikonlopuksi. Joten päätimme jäädä kotiin ja tehdä päiväretken lauantaina vuorille. Kissoista ei ollut tällöin huolta, kun jäivät kotiin. Me palvelusväki saimme tuosta syystä viettää päivän huolettomasti ja kiireettömästi nauttien.

Tämä reitti oli jo ajatuksena pari viikkoa aiemmin, mutta tuolloin voitti kaunis järvimaisema, jonka halusimme nähdä.

Ajettiin taas Oberstdorfiin päin (moneskohan kerta tämä oli jo tälle vuodelle?). Tuosta sitten Itävallan puolelle Kleinwalsertal-laaksoa pitkin umpikujatien päähän Baadin pikkukylään.

Parkkipaikalla oli jo muutama auto, jokunen mökkiautokin, kun saavuimme paikalle vaikka kello ei ollut kuin kahdeksan aamulla. Linja-autollakin tuli ihmisiä koko ajan lisää ja vuorille päin lähtivät kävelemään. Niin mekin laitoimme kengät jalkaan, nostimme reput selkään ja nappasimme sauvat käsiimme. Mukava nautiskelupäivä oli näin valmis alkamaan.

Parkkipaikalta ei näkynyt tuo harjanne jonne meillä oli haave kävellä, vaan ensimmäinen kuva ja muutkin on otettu paluumatkalla kylän takaa korkeammalta.

Polku kulki luonnollisesti alussa metsässä. Kahden viikon takaiseen polkuun verrattuna tämä oli tosi helppoa, kun ei ollut isoja irtokiviä ja kosteaa liukasta savimaata alustana millä kävellä, vaikka aika jyrkästi nytkin noustiin. Ei edes pulssi lyönyt 160. :) Sai kävellä niin ettei joka askelta tarvinnut katsoa mihin olisi parasta astua. Pian jo olimmekin alppiniityllä karja-aitauksessa ja näkymät ympärillä niin kovin mieluisat. Kaksi pullukkaa murmelia nähtiin kauempana, jotka äkkiä livahtivat pesäkoloonsa. Ohitettiin myös ensimmäinen hütte. Aurinko nousi ja sen myötä ilmakin tuntui muuttuvan helteiseksi eikä tuulenvirettäkään ollut vilvokkeena. Oli lopulle kolmekymmentä myöhemmin ylhäällä lämmintä, mutta tuolla kuitenkin vähän tuuli jo henkäili. Pian polulla tuli vastaan hieholauma. Heitä kaksi miestä ja alle kouluikäinen tosi innokas ja taitavan oloinen pikkupoika ohjasi eri aitaukseen. Olin tosi varovaisena, kun vähän pelkäsin, että jos tuo lauma vauhkoontuu ja tulee päällemme, mutta rauhallisesti ne kulkivat ja me kiersimme lauman oikealta sivusta.

Huvitti parin elukan kiusanteko isännälleen. Meidät ohitti jo alkumatkalla tämä isäntä mönkijällä ja nyt tuo mönkijä oli parkissa polulla. Pari elukkaa oli tutkimassa isännän kulkupeliä ja tekivät kiusaa. Heiluttivat jotakin maton palasia, olisko olleet isännän istuinpehmikkeitä, suussaan ja heittivät ne sitten maahan. 

Ylemmäs noustessa näimme enemmän vuoria ja maisemat vain kaunistuivat. Ympäriltä useammasta suunnasta kuului mukavasti elukoiden kauloissa roikkuvien kellojen kilkatus pienenä taustamusiikkina. Pian olimmekin jo toisella karjamajalla ja ihmettelimme, että olemme jo 600 nousumetriä nousseet ja tämä oli tuntunut näin helpolta.

Harjanteen takaa taas avautui aivan toisenlainen näkymä.

Tälle Güntlespitzen huipulle oli pieni jyrkähkö niittynousu. Tämä niittyhuipun harjanne ei kovin leveä ollut, ehkä vajaan metrin, johon istuimme sitten ensimmäiselle evästauolle ihastelemaan näkymää alas Kleinwalsertaliin ja toiseen suuntaan Bregenzerwaldiin. Talvivaellusvuoremme Hoher Ifenkin näytti toiselta suunnalta nyt erilaiselta.

Oli niin ihanan ja niin hienon näköistä kaikkialla ympärillämme. Se vaan aina tuntuu niin suurelta katsella maisemia korkeuksista. Tuntea myös itsensä pieneksi tuon suuren maailman kauneuden keskellä. Aina myös muistan olla kiitollinen tuosta suuresta hetkestä, että saa ja olen päässyt tätä kaikkea aivan lintusten lailla katselemaan. Tuo hieno tunne on jo mielessä vuosikymmenten takaa, kun Norjassa Dalsnibbalta 1400 metrin korkeudelta katseli alas Geiranger-vuonolle. Tunne lumosi jo tuolloin. Tuon tunteen haluaa kokea aina vaan uudelleen. On se vaan niin onnellinen ja hieno tunne, joka kantaa arjessakin pitkälle.

Jos menomatka oli mukava niin paluumatka oli vielä mukavampi, kun se antoi minulle pieniä uusia rohkeuden askelia otettavaksi.

Olen aikaisemmin moneen kertaan kirjoitellut omasta arkajalkaisuudestani. En pelkää korkeita paikkoja enkä hissejäkään. Muistan, kun jo 1987 Norjan vuorilla tuo arkajalkaisuus tuli jo jyrkänteen reunalla esille. Se on sellainen tunne, kun katolle ylös on hyvä kiivetä tikapuita pitkin, mutta sitten alastulo onkin vaikeampaa. Tulee tunne, että jos jalka lipeää, horjahdan ja tipahdan. Tuo tunne myös tulee aivan lähellä jyrkänteen reunaa, sellainen voimattomuuden aaltoileva tunne. Tuosta olen sitten kolme vuotta pienin askelin kulkenut enempi rohkeuden tielle, eikä tuo tunne enää juurikaan kummittele. Ilman rohkeuden lisäämistä, niiden pienien askelien ottamista, kun jäisi monta hienoa asiaa kokematta. Aivan niin kuin olisi jäänyt elämästäkin ilman uuteen kotimaahan muuttamista.

Huomio, tämä arkajalkaisuus ei liity ollenkaan rakkaaseen Mieheeni. Hänelle tämän reitin helpot Klettersteig-pätkät olivat kulkureittejä, jotka hän vain käveli läpi. Niin kuin nämä useimmalle varmasti ovatkin. Minulle eivät kuitenkaan vielä aivan sitä ole. Monille myös nämä matkat ja nousumetrit ovat aivan helppoja juttuja. Tiedän kyllä senkin, ettei kaikilta onnistu nousta kahdesti peräkkäin Saanan huipulle. Suosituin Haltille meno reitti on Pihtsusjärven autiotuvalta. Tuo on 737 metrin korkeudella ja tuosta on Haltin huipulle 1324 metrin korkeudelle matkaa noin 12 kilometriä ja 587 metriä. Tuo nousumetri määrähän on meille jo helppo juttu. Kilpisjärveltä 556 metrin korkeudelta on Haltin huipulle 768 nousumetriä, mutta kilometrejä jo 55. Eli ei tuhat nousumetriä ihan turha juttu ole, eikä edes jokaisen tällä hetkellä noin vain lenkkareissa saavutettava asia.

Olen usein haaveillut tällaisista niittyharjanteista ja kevyestä Klettersteig-pätkistä. Tällä reitillä niistä nyt vähän sain hyvää harjoituskokemusta. Jossain paikkaa harjanne ei leveä ollut ja niittymäistä jyrkkää rinnettä oli kummallekin puolelle pitkästi. Siinä ei haluttanut ruveta ottamaan selfiekuvaa. Muistan kuinka yhden kerran tuo voimattomuuden tunne vähän muistutti olemassaoloaan, kun oli kapea kohta. Jatkoin matkaa rauhallisesti kieli keskellä suuta ja katsoen vain siihen alas kapealle polulle ja hyvinhän se meni. Toisen kerran tuo tunne vähän tuli taas, kun polku tipahti alas ja näkyi vain varmistusköyden tolppa ja köyttä vähän. Tuossa jouduin ottamaan koko reissun suurimman rohkeuden askeleen ja loin uskoa itseeni, että kyllä minä tämän lyhyen jyrkän kohdan, olisko ollut vain pari metriä, menen alas ja tästä selviän. Tuo minun silmille näytti vähän pahalta, kun se mihin jyrkänteen reunalla piti jalka laskea ei ollut leveä, olisko vain noin kaksi kengän leveyttä. Jos jalka olisi tuosta livennyt niin alhaalla oli rotkoa paljon. Joissain noissa kapeissa kohdissa missä oli varmistusköydet oli myös irtonaisia kiviä eli ei voinut olla täysin varma kestääkö se jalan alla, tuokin asia piti huomioida. Sanoinkin Miehelleni, että jos tuonne tipahdan niin tämä on sitten tässä. Kävellen minä en siitä laskeutunut vaan takapuolella laskien. Ehkä tuo olisi jäänyt ilman varmistusköysiä alas tulematta ja kokematta nuo pienet edistymisen askeleet ja onnistumisen hetket, tässä arkajalkaisuuden voittamisen tiellä.

Sanoin noiden vähän haastellisten osuuksien loputtua Miehelleni, että nämä olivat mukavia ja näitä haluaa kokea lisää.

Matkalla Güntlespitzen harjanteelle.

Pitkä oli matka hütelle keittoja syömään. Tarjoilijana ja kokkina oli nuorimies joka olisi ehkä ollut parempi muihin töihin. Keitto kyllä maistui nälkäisille hyvältä. Tuosta alkoi neljän kilometrin laskeutuminen. Maistelimme metsässä mustikoita, joita oli runsaasti. Ihastelimme suuria puita, joiden välistä välillä näimme, että kylä ja laakso tulevat aina vaan lähemmäs. Viimeinen kilometri olikin jo vähän tuskainen. Olimme reissun aikana molemmat juoneet kolme litraa nestettä, mutta silti oli hirvittävä jano. Alaselkään ja jalkoihinkin alkoi jo sattumaan, erityisesti viimeisen puolen kilometrin matkalla, kun tallustelimme kylän laidalta jyrkähköä asfalttitietä pitkin autollemme.

Autolle päästyä, kun sai juotua ja kengät otettua jalasta pois, oli pian tunne, että voisi uudestaan lähteä. Niin hieno fiilis oli päivästä!

Tässä reitimme. Tämä karttaohjelma sanoo reitistä seuraavasti, että pituutta on 13.3 kilometriä ja nousu- ja laskumetrejä se kertoo olevan 1193 metriä. Kun taas Miehen älykello kertoo pituutta tulleen reitillemme 14,5 kilometriä ja nousu- ja laskumetrejä 1003 metriä. Älykello kyllä ilmoitti yhdessä kohtaa nousua noin 50 metriä vähemmän, kun tiesimme sen kartan mukaan olevan yhdestä risteyksestä ylös 200 metriä. Mihin tässä nyt uskoo? No, kävellen ylös ja takaisin alas on tuo 1003 metriäkin uusi ennätys. Kaksi viikkoa aiemmin osan noususta ja laskusta kuljimme pyörillä. Tästä on vielä pitkä matka kuljettavana 1500 metrin nousuihin ja laskuihin.

27.8.2016: VAELLUS BAADISTA GÜNTLESPITZELLE JA TOISTA KAUTTA TAKAISIN, Itävalta

Tämä oli kerrassaan ihana vaelluspäivä! Kotiinkin oli ihana palata, kun kaksi tupsukorvaa, Prinsessa ja Kuningatar olivat eri ikkunoilla meitä jo odottamassa. :)

Kiitos!

Soleil

Ps. Näistä valokuvajutuista YouTubessa en saa rahaa. Päin vastoin olen ostanut noihin taustamusiikkia. Enkä ole sallinut niissä näytettävän mainoksia niin kuin en täällä bloggerissakaan eli ne ei ole riesana kenellekään. Minulle lukihäiriöiselle kirjoittaminen on vähän hankalaa, vaikka sitä rakastankin. Otan kuvia valtavasti ja niistä osa on mukava näin taustamusiikin kanssa muistoksi tallentaa. Kuvat musiikin kanssa ovat paljon antoisampi ja mukavampi tapa itselleni, joten siksi näitä teen. Noihin en laita hienoja efektejä koska ne pidentävät filmiä paljon. Tietokoneeni filmi-kansioistani on aina mukava tulla näitä katsomaan. Tietysti nämä ovat vain mukavia itselleni. Otettu kyllä olen, kun niiden muutaman YouTuben seuraajan joukossa on pianisti ja säveltäjä itse jonka musiikkia näissä paljon käytän. Olispa hauska tietää, mitä hän on ajatellut musiikkia tehdessään ja miltä hänestä tuntuu kuulla musiikinsa maisemakuvien kanssa. Harmi vaan on, että hienoja maisemakuvia ei kannata näihin alkuperäisen kokoisena tallentaa.

19-21.8.2016: EICHSTÄTTISSÄ

Altmühl-jokivarressa aistimassa barokkiajan tunnelmia, ihmettelemässä niityllä olevia oudon näköisiä "kiviä" sekä aikamatkalla kauniiden fossiilien maailmassa.

Vuorille lupasi sadetta, jopa ukkosta, joten sinnepäin ei kannattanut nyt lähteä, kun taas pohjoiseen päin lupasi vain vähän sadetta. Mulla on tapana ottaa aina jokapaikasta mukaan esitteitä. Eichstätt on juuri yksi esitteistä löytynyt paikka tai oikeastaan Jura-Museum Eichstätt.

Kopio Ramseksen muistojutun viimeisestä päivästämme: "Me jatkoimme yhdessä siivoamista ja pakkasimme petivaatteita ja teidän romppeita valmiiksi, mökkiautoon vientiä varten, että viikonloppuna lähdettäisi Eichstättiin ja Jura-Museoon."

Tähän lähtöön liittyi paljon menetystä, surua sekä kaipausta, mutta myös aarteina ihania muistoja yhdessä tekemisestä viimeisien tuntien aikana. Nämä muistot kovasti vielä satuttavat ja tulevat varmasti jollainlailla loppuelämän satuttamaan. Muistan kuinka puhuin Ramsekselle reissuun lähtemisestä. Hän katsoi mammaansa syvälle silmiin, aivan silmät loistaen, niin kuin aina. Hän oli aina mielissään, kun puhuin reissuun lähtemisestä. Hän oli pakkaamisessa romppeita apulaisena Eichstättiin lähtöä varten puuhkahäntä vain hulmuten, niin kuin aina muulloinkin. Kaikki oli hyvin, mutta sydän sammuikin illalla aivan yllättäen. Tuo viikonloppureissu tuolloin huuhtikuun alussa jäi tekemättä. Nyt sain yksin pakata romppeet lähtöä varten, kun Tytöt eivät ole apulaisia.

Olemme jo monet vuodet ja vilkkaimman lomakauden aikaan täällä kulkeneet näin ruuhkaisilla teillä.
Ne ruuhkat ovat paikoin Alpeilla päin, isojen kaupunkien lähettyvillä sekä näkyy myös leirintäalueilla.

Ajoimme Wohnmobil- und Zeltplatz Eichstättille viikonlopuksi. Karttakirja kertoi, että tässä on ohikulkumatkalla jonnekin kerran aiemminkin yövytty. Täällä on myös kaksi mökkiä vuokrattavana ja pari paikkaa matkailuvaunuilijoille sekä telttapaikkojakin jokirannassa. Jokivarsi on suosittua melontareittiä, joten melojatkin voivat yöpyä täällä. Heitäkin kuten muitakin telttailijoita yöpyi kumpanakin yönä noin kymmenkunta porukkaa. Mökkiautot olivat lähes kaikki saksalaisia, mutta muutama italialainen, hollantilainen ja sveitsiläinenkin kulkija oli.

Tytötkin nauttivat viikonloppulomasta. He ovat kyllä niin kauniita ja rakkaita meille!

Pyöräilimme Altmühl-jokivartta pitkin lauantaiaamuna Eichstättin keskustaan. Raatitalon tornista kuului jo kauemmas asti lauantaimarkkinoille kutsuva soitanta, perinteinen saksalainen torvimusiikki. Kuvia kaupungin kaduilta, taloista ja kirkoista. Täällä aisti hyvin menneen vanhan ajan.

20.8.2016: EICHSTÄTT

Altmühl-jokivarressa oli kanooteilla ja kumiveneillä kulkijoita, niin aikuisia kuin lapsiakin ja hauskaa heillä tuntui olevan.

Ihanasti maalattu bussipysäkki.

Pyöräilimme ja kävelimme katsomaan oudon näköisiä "kiviä" Hessenin laaksoon. Taiteilija Alois Wünsche-Mitterecker (1903–1975) on vuodesta 1958 aina kuolemaansa asti tehnyt näitä sotaa ja väkivaltaa esitteleviä taideteoksiaan, jotka esittävät taistelevia ja maassa makavia hahmoja. Muutama luomus on valmistettu loppuun taiteilijan kuoleman jälkeen vuosina 1976-1979. Yhteensä näitä taideteoksia on 78. Hiljaista oli täällä sotajoukkojen keskellä.

20.8.2016: FIGURENFELD EICHSTÄTT

Pyöräilimme tuon tunteita herättävän taidekatselmuksen jälkeen lähiseuduilla ja käytiin vähän kaupoillakin.

Odottavat karvaiset rakkaat saivat tuliaisia. Heitä on yritettävä ilahduttaa kaikin keinoin, kun se YstäväRakas puuttuu näyttämästä suuntaa ja keksimästä leikkejä. Mustat-Tytöt tykkäsivät vikisevästä hiirestä. Erityisesti Prinsessa antoi hiirelle kovaa kyytiä. Meillä on joskus tällainen ollutkin, mutta tämä olikin niin herkästi reagoiva, että vikisi koko kotimatkan.

Kuningatar ihmettelee, että mitähän se mamma laittoi pöytään roikkumaan.

Willibaldsburgin suuri linna on rakennettu kukkulan päälle piispa Berthold Burggraf von Zollernille vuonna 1355.

Nykyisin linnassa on esihistoriallinen museo, missä kerrotaan alueen historiasta kivikaudelta aina varhaiskeskiajalle asti sekä Jurankaudesta kertova museo. Aikamatka aina satojenmiljoonien vuoden takaa alkoi jo linnalle kävellessä. Tämä seutu on ollut 150 miljoonaa vuotta sitten merenpohjaa, trooppista paratiisia koralliriuttoineen. Vain muutamia saaria on ollut alueella näkyvissä. Tuolloin meressä ja maalla eli aivan outoja hyönteisiä, kasveja, kaloja, lintuja ja eläimiä, niin pieniä kuin valtavan isojakin. Alueen kalkkikivinen maaperä on jättänyt sisälleen paljon tältä ajalta olevia muistoja. Näitä ihmeitä fossiileja löytyy koko ajan lisää tältä alueelta, sekä läheltä Solnhofenista. Näyttelyn uusimmat fossiilikalat olivat esillelaitettu muutama vuosi sitten.

Jossain museon kartassa näkyi, että pohjoismaiden kohta oli tähän aikaan jään peitossa. Ylä-asteen historian tunneilta ei ole jäänyt mitään asiatietoa muistoihin, kun vain kauhea hälinämuisto. Tunnit olivat muutaman luokan oppilaan vuoksi painajaismaisia. He kiusasivat opettajaa ja kaikin monin eri tavoin tekivät tunneilla häiriötä. Myös lapsuudessani vallalla ollut aateilmapiiri on kumonnut tällaisen vaiheen olemassaolon, vaikka itse olenkin toisin ajatellut. Tämmöiset Juran ajat ja fossiilit on aika uusia juttuja, vaikka olenkin tietänyt näiden olemassaolosta. Ulkosuomalaisuus ja uusi kotimaa on näihinkin asioihin antanut jo vähän enemmän näkemystä, kun näihin on törmännyt jo monessa eri museossa. Elämä on ihmeen ja ihmetyksen hetkiä täynnä monelta eri kantilta.

Ilmeisesti tämä ja Solnhofenissa olevat museot ovat näistä asioista ihan alueen omaa historiaa. On elämys nähdä senaikaisia eläimiä, kaloja, neljä metriä pitkä krokotiili, lähes kokonainen mammutin luuranko, yms.,..

Kuvia otin paljon linnasta ja museosta, mutta tässä vain niistä muutama. Käytiin kurkistamassa myös linnan yli 75 metriä syvään kaivoon, maisemia katseltiin linnantornista sekä ihasteltiin kaunista linnanpuutarhaa.

 21.8.2016: JURA-MUSEUM & WILLIBALDSBURG EICHSTÄTT

Tämä Altmühl-jokivarsi kalkkikallioineen ja historioineen antaa vielä meille monta antoisaa retkeä, mutta tekee myös pienen ongelman, kun jokia, maisemia ja museoita on täällä niin paljon.

Kerrassaan satumainen kurkistus tuohon kaukaiseen aikaan oli tämä viikonloppuretki!

Danke schön, Deutschland!

Soleil

14.8.2016: GUNDELFINGER MOOS

Sunnuntaiajelulla lintuja bongaamassa ja verryttelykävelyllä.

Kävimme reilu kuukausi sitten päiväretkellä täällä, 10.7.2016:DONAUMOOS, Leipheimer Moos, noissa 1 ja 2 kohdissa.

Älykelloni ilmoitti eilisen vaelluksen jälkeen, että lepoa 120 tuntia, mutta jätin kellon kotiin, kun lähdimme sunnuntaiajelulle. Sen ei kaikkia kävelyitäni tarvitse tietää. Jalat tuntuivat vain vähän siltä, että oli edellispäivänä kävelly tavallista enemmän. Olin aika yllättynyt etteivät jalat olleet samallalailla tukossa ja kipeät kuin alkukesästä Tonavan laakson 18 kilometrin kävelyn jälkeen. Olemme kyllä kotonakin harrastaneet enemmän viimeaikoina iltakävelyjä, joten tulostakin tuosta on sitten taitanut tulla.

Me olemme omia polkuja kulkevia karavaanareita, kun laukkaamme pitkin vuoria ja uutena pienenä harrastuksena on alettu bongaamaan lintuja. Ei mitenkään intohimoisesti, niin kuin vuorihulluus on vienyt aivan mukanaan, mutta vähän kuitenkin. On mukava kuitenkin uusi tuttavuus selvittää ja muistiin laittaa, mitä lajeja on nähty.

Ulkosuomalaisena on yksi suuri ihmetyksen aihe ollut oudon näköiset linnut. Tunnistan joutsenen, harakan, variksen ja muutaman muun linnun, mutta paljon on aivan oudon näköisiä uivia ja lentäviä kulkijoita näkynyt. Muistan kuinka jo ensipäivinä ihmettelin joessa uivia mustia lintuja joilla on päässä vähän valkoista. Linnut uivat vielä oudosti nykivän näköisesti. Jossain vaiheessa ihmettelin lintuja toiselle ulkosuomalaiselle ja hän sanoi niiden olevan nokikanoja. Hän oli etelä-Suomesta ja niitä kuulemma siellä esiintyy, mutta en minä ainakaan muistanut pohjoisessa tuollaisia tavanneen. Voi ihanuus, kun muutimme tähän kotikylämme. Parvekkeen vieressä kukkivassa kirsikkapuussa lauloi musta pieni lintu niin kauniisti. Nimesin sen papukaijalinnuksi, kun myöhemmin kuulin sen olevan mustarastaan. Huhtikuussa kun Ramses lähti yllättäin, sen laulu oli kauneimillaan aamuisin ja iltaisin juuri ennen pimeän tuloa. Tuon jälkeen tuo kaunis laulu on aina tuonut mieleen suuren surun ja se sai itkuvirrenlailla surulliselta kuuluvan mollisoinnun. Muistan myös ensimmäisiltä vuorireissuilta mustat variksen näköiset linnut, joilla oli keltainen nokka. No, ne olivat alppinaakkoja. Jotakin on vuosien varrella oppinut linnuistakin.

Kaapista vahingossa löytyi kesäkuun alussa vanha kirja "Suomen ja Pohjolan linnut". Tuosta sitten Mies alkoi jotakin näkemäänsä tipiä tutkimaan. Joku tuosta löytyi, muttei kaikkia. Sitten tilattiin Suomesta Lintuopas ja ostettiin täältä saksankielinen "Vögel in Europa". Kumpikin paksuja kirjoja, joista alkoikin löytyä nimiä näille oudoille tipeille. Alettiin sitten kirjaamaan ylös bongaukset, jotka tulen jossain vaiheessa laittamaan tuohon blogin yläkulmaan omana osiona. Meillä ei kuvausvälineet ole hyviä lintukuvaukseen, joten kaikki lintukuvat eivät ole julkaisukelpoisia, mutta niistä kuitenkin voi linnun tunnistaa.

Nyt ajateltiin käydä katsomassa tämän kosteikkoalueen kahta (3) lintutornia Gundelfinger Moosin alueella. Täältä on tavattu 150 eri lintulajia.

Hellepäivä ei taida olla se paras mahdollinen lintujen bongaamiseen. Kaukanakin linnut oli lintutornilta. Paljon merihanhia oli täällä, niin kuin tuolla aiemmassakin paikassa. Jossain oli kalastajat leppoisasti rannalla istuskelemassa.

Tämmöinen kyltti, Kulturgewächshaus Birkenried, oli lähellä mihin auto parkkiin jätettiin. Kurkistettiin mitä metsästä ja lammen rannalta löytyy ja sieltähän löytyi vaikka mitä kulttuuria ja taidetta, aivan Afrikasta asti. Harmillisesti juuri kun menimme paikalle livemusiikki loppui. Istahdettiin juomaan kahvit ja ihmeteltiin paikan mukavaa tunnelmaa.

Toinen lintutorni oli muutaman kilometrin päässä. Täällä oli jossain lammella myös kalastajia telttoineen ja pöytineen. Kalastaminen olisi meille myös rakas harrastus, mutta tuohon täällä pitää kurssit ja tutkinnot suorittaa. Täällä tielle, jonne ei saa autolla ajaa, oli muutama auto ajanut, jopa aivan karavaanarikin puskaparkkiin. Grillissä paloi isolla tulella polttopuita auton lähellä. Tuoksui kuin rantasaunaa olisi lämmitetty. Minä olisin kyllä tuon nuotion vienyt ennemmin rannan läheisyyteen.

Täällä yleisissä paikoissa, jos jotakin on esille laitettu, niin paikat pysyvät siistinä eikä niitä säretä ja tuhrita. Niin kuin tässäkin lintutornin kuvassa näkyy. Täällä oli vähän lähempänä paljon lintuja, nokikanoja, sinisorsia, jalohaikaroita, kyhmyjoutsenia, silkkiuikkuja sekä kaksi uuttakin lintulajia nähtiin, mutta noita ei ole tunnistettu huonojen kuvien takia.

Saksalaisia pikkujärvikuvia.

Tykkään monestakin asiasta, mutta yksi asia on ottaa kuvia puista.

Mukava päiväretki-, bongaus- ja verryttelykävelypäivä. Kävelyä tuli tänään kuusi kilometriä.

Soleil

Ps. Syksystä ajatuksiani. Tuntuu aivan oudolta, kun Suomessa puhutaan syksystä. Blogeissa käydään mennyttä kesää kovasti jo läpi. No, elokuussa kun Suomessa koulut alkaa, niin tuota myöten tulee myös syksy.

Viiden vuoden aikana on ajatus jo vuodenajoista täällä asuessa muuttunut. Täällähän on vasta alkanut lomakausi. Elo- ja syyskuu tuntuvat vielä kesältä vaikka illalla pimeä tuleekin vähän aikaisemmin. On hellepäiviä ja vielä iltaisinkin myöhään lämmintä istua ulkona. Meillä on lomiakin vielä paljon pitämättä. Kovasti haaveilemme vuorilomasta Dolomiiteilla. Toivotaan ettei mitään yllättävää tule ja pääsemme jossain vaiheessa lomalle taas lähtemään. Jos vuorilla sataa vettä tai lunta niin sitten ajetaan etelämmäs.

13.8.2016, ENNÄTYSVAELLUS SÄIKÄHDYSJÄRVELLE

Jos jäät odottamaan sitä täydellistä hetkeä, jolloin kaikki on vaaratonta ja varmaa, saat ehkä odottaa turhaan.

Vuoret jäävät kiipeämättä ja kilpailut voittamatta tai kestävä onni saavuttamatta.

-Maurice Chevalier-

Meillä oli aikomus lähteä mökkiautolla aivan eri vuorille, mutta siihen tulikin muutosta, kun Mies vei mökkauton vuosihuoltoon ja jakopäänhihnan vaihtoon torstaiaamuna. Olivat aluksi meinanneet, että auton saa hakea vasta lauantaina. No, Mies ei tuohon suostunut vaan sanoi, että lähdemme reissuun. Käskivät sitten tulla hakemaan perjantaina illasta. Olimme ajatelleet auton saavamme takaisin jo torstai iltana. Päätimmekin sitten torstai-iltana, ettei mökkiautolla mihinkään lähdetäkään, kun tulisi liian kiire pakata auto valmiiksi ja ajella kauemmas, mihin meillä oli suunnitelma mennä.

Usein katselen karttoja haaveillen, missä olisi mukava käydä vaeltamassa. Niitä paikkoja, jonne haluaisin, on paljon. Meidän ennätysnoustakin on aikaa jo lähes kolme vuotta, tuohan on vähän yli 1000 nousumetriä. Tuolloin kuitenkin tulimme Wank-vuorelta hissillä alas, joten tuohan ei ole edes oikea vuoren valloitus. Kuitenkin tuo oli suunnitelmissa jo viime kesänä rikkoa, mutta toisin kävi, kun suunnitelmat eivät aina toteudu.

Katsellessa reittejä ja niiden nousumetrejä ja pituuksia, niin vaelluskuntoa olisi paljon nostettava, uskallettava lähteä vähän vaativimpiin nousuihin. Tuo alaslaskeutuminen on ollut meille aina ongelma, kun Miehen leikattu polvi on alkanut kovasti kipuilemaan. Minulle tuota ongelmaa ei ole ollut kuin alkukesästä Tonavan laaksossa. Muistelisin, että tuolloin kuvaamisen jälkeen käännyin nopeasti ympäri ja polvessa tuntui vihlaisu. Jospa se tuli sitten siitä. Minulle riittäisi selkäongelmat. Hissillä nousemisella vuorille on mielestäni etuna se, että pääsee heti ihastelemaan paremmin vuorimaisemia, kun ei tarvitse kulkea kilometrien metsämatkaa. Vasta 1500 metrin korkeudella puusto alkaa harvenemaan. Taas hissit antavat hyvän mahdollisuuden tulla sillä alas, vaikka nouseekin jalkaisin ylös. On niin monta tapaa kulkea ja tehdä näitäkin asioita.

Tuo Miehen polvivaiva alamäessä on ollut tänä vuonna lähestulkoon poissa. Voi olla, että oma vaikutuksensa on vaellussauvojen käytöllä. Joten uskalsimme ajatella, että jos nyt mentäisikin paikkaan, jossa ei hissejä ole ja on alas tultava jalkaisin.

Liikkuminen mäkisissä sekä vuorilla, merenpinnalta korkeammalla on myös toisenlaista, kuin mihin on Suomessa aiemmin tottunut. Vaarojen päällekin kävely on paljon helpompi juttu, niin kuin Saanan valloitus leveää väylää pitkin. Saana on valloitettu lenkkarit jalassa. Meidän kotimäentiellä on 16% nousu. Kotimaisemissakaan ei tarvitse pitkää lenkkiä heittää, kun sata nousumetriä tulee, vaikkei vuorilla asutakaan. Me ei mitään hyväkuntoisia olla, mutta tuollainen 500 nousumetriä on jo aika tavallinen ja helppo juttu. Hiki siinä tulee ja pulssi kyllä nousee, mutta hyvin se menee.

Huono karttakuva, mutta kertoo vähän siitä kuinka täältä etelästä löytyy myös paljon asumatonta seutua, vuorten erämaita. Esim. Oberstdorfista itään, länteen ja etelään, aina Itävallan puolelle asti. Täällä vuorilla on kyllä paljon vaellus- ja maastopyöräilyreittejä sekä aina jossakin hütte yöpymistä varten.

Ympyrässä on Schrecksee, jonne meillä oli matka. Tuolta järveltä esim.

Nebelhornille on noin 18 kilometrin vaellusmatka ja Hintersteinin kylästä lyhyemmästi.

Bad Hindelangin seudulta lähteviä reittejä olen usein katsellut. Päätettiin lähteä päiväretkelle Hinterstein-kylälle ja siitä tehdä vaellusretki Schreckseelle. Pyörät otettaisiin mukaan. Täällähän on ihana yleinen tapa tehdä päiväretkiä pyörien kanssa tai moottoripyörät trailerilla.

Heräsin aamulla jo ennen viittä, eikä uni enää silmiini tullut, kun ajattelin tulevaa hienoa päivää. Tiesin siitä tulevan upean, vaikka hetkittäin kävikin mielessä, entä jos. Selkäkin tuntui kipeältä, mutta mitään oireita ei jalkoihin ollut. Kuudelta nousin jo ylös tarkistamaan päivän sääennusteita, jotka jo näyttivät kotonakin ikkunasta katsottuna hyvältä ja paikkaansa pitäviltä. Ennusteet netistäkin kertoivat samaa. Viikonlopuksi oli luvattu sitä minun kovasti kaipaamaa sinistä taivasta ja sen myötä auringon loistetta. Tavallisempaa, kun on juuri se, että viikonloppuna sataa vettä. 

Reput ja eväät, sekä vaihtovaatteet ja muut romppeet oli pakattu jo illalla valmiiksi. Söimme aamupalaksi kanakeittoa lähtiessämme ja joimme kahvit.

Tiesimme päivästä tulevan pitkän, joten oli ihana jättää Kissat turvallisesti kotiin.

Niin vaeltavatkaravaanarit lähtivät iloisin mielin päiväreissulle kokemaan uusia elämyksiä.

Muutama kilometri ennen Hinterstein-kylää jo ihmiset jätti autojaan parkkipaikoille. Me kuitenkin ajoimme kylän perälle isolle parkkipaikalle, josta lähtevät reitit, mutta tuo olikin jo täysi. Pari kilometriä kylältä takaisinpäin saimme parkkipaikan, kun eräs rouva piti omaa peltoaan parkkipaikkana. Hinta päivän parkkipaikalta hänen pellolla oli viisi euroa. Tuokin näytti täyttyvän kovaa vauhtia. Matkaan oli lähdössä muitakin, aivan lapsiperheitä, pienimmät rinkassa selässä.

Polkupyörät otimme siksi mukaan, kun ensimmäisen suunnitelman mukaan parkkipaikalta meillä olisi ollut ilman pyöriä kolmen kilometrin kävely asfalttireittiä vuorille lähtevän polun alkuun. Nyt meillä tulikin noin viiden kilometrin pyöräily. Järvelle olisi myös lähtenyt noin 18 kilometrin vaellusreitti 1600 nousumetrillä. Tuo olisi ollut mielenkiintoinen, mutta ei vielä meidän kunnolla uskaltanut tuolle lähteä. Valitsimme siis helpomman reitin. Asfaltilla kävely ei ole eteenkään pitkän vaelluksen jälkeen mukavaa, joten pyörillä tuo menisi helpommin.

Niin hyppäsimme pyörien päälle ja matka alkoi 4.7 kilometrin ja 80 nousumetrin lämmittelypyöräilyllä. Pyörät jätettiin voimalaitokselle ja järvelle lähtevän polun viereen parkkiin. Tuossa vaihdettiin vaelluskengät myös jalkaan.

Matkalla nauhoittelin toistakymmentä filmin pätkää, mutta en minä tuota tubetusta kyllä osaa. Laitan kuitenkin tähän blogijuttuun nuo neljä lyhyttä pätkää, jotka tuolla naamakirjassa julkaisin. Bloggeri muuttaa kyllä vielä huonommaksi filmin laadun kuin naamakirja. Tein hyvänhuomenen toivotuspätkänkin, mutta se ei ole julkaisukelpoinen.

Niin, lähdimme avoimin ja iloisin mielin matkaan. Ajatuksella, ettei se maata kaada, jos emme järvelle asti rohkenekaan kulkea. Alkumatka olikin aika nousuvoittoista, sillä nousimme ensimmäisellä kilometrillä 300 nousumetriä. Kuvat ja filmit eivät koskaan kerro koko totuutta millaisissa olosuhteissa ollaan ja kuljetaan.

 On aika hankalaa keksiä puhuttavaa ja puhua järkevästi hengästyneenä.

Pulssi vielä hakkasi noita lukemia ja enemmänkin pari tuntia. Kivinen oli tämä nousu, mutta myös paikoin oli liukasta savimaata, jossa sauvat olivat ylösnoustessakin tarpeen, ettei ala lipsumaan taaksepäin. Tämän kilometrin nousun lopulla, nousua jatkui tuonkin jälkeen, tulimme pienelle patojärvelle. Pian näimmekin, että pääsemme metsästä pois ja alkaa maisemat kaunistumaan. Minusta tämä metsävaihe on aina vähän tylsä. Siksikin tykkään siitä enemmän, että hissillä noustaan korkeammalle ja tehdään vaellus korkeammalla.

Tässä näyte siitä, että kirjoitteluni ihanasta ja kauniista on aitoa minua!

Tässä on noustu vajaat 500 metriä. Tuon seinän takaa on vielä Alppijärvelle matkaa!

Ei "pitää nousta", vaan "saa ja voi nousta"!

Niin kaunista ja niin ihanaa tuolla laaksossa oli. Oli myös ihana, kun oli tasaisempi osuus, ennen uutta nousuosuutta. Istahdimme noin kymmenen minuutin tauolle ja söimme pienet rusinapähkinäsuklaasekoituspussit. Tuo olikin ainut pitempi tauko noustessa. Kuvia otin yli neljäsataa koko matkan aikana, joten niitä pieniä taukoja matkalla tuli jo tuosta syystä muutamia.

Koskaan ei pitäisi istahtaa. Matkaa tauon jälkeen oli tosi raskasta jatkaa. Reppukin selässä painoi, kuin olisi ollut kiviä täynnä. Mieleen ei tullut, että pitäisi kääntyä takaisin päin, vaan mielessä oli vain aurinkoisena Säikähdysjärvi ja suurena ilona kaikki se kauneus siinä ympärillä lirisevineen puroineen. Väsymyshetkestä huolimatta tuo sai hymyn huulille ja toi suuren ilon mielelle.

Tuossa noustiin 300 nousumetriä aika nopeasti. Oli pieniä hengähdystaukoja pakko pitää, kun sydämen lyönnit alkoivat korvissa asti jo kuulua. Oli lyhyt märkä ja liukas, palatessa kuivempi, pätkä jotain savimaata ja tuo polku kapea. Polku oli paikoin jopa vähän sortunut. Tuossa jopa vähän pelkäsin, että jos luiskahdan polulta pois niin tipahdan matalaan havupensaikkoon. Sitä ei edes kunnolla nähnyt kuinka jyrkkää tuon pensaikon alapuolella oli. Onneksi oli vaellussauvat apujalkoina tukena. Pian nousu loiveni ja saavuttiin niitylle.

900 nousumetriä!

Käsi väsyneellä tärisee. On juuri noustu raskas nousu, jossa minulla alkoi sydämen lyönnit jo korvissa kuulumaan. Tästä olikin helppoa jatkaa.

 

Vajaan tunnin päästä olimmekin Schreckseellä. Järvi näytti niin kauniilta ja niin ihanalta! Meillä oli pienenä ajatuksena kävellä tuosta vielä puolitoista kilometriä ja sata nousumetriä Saksan ja Itävallan rajalle. Tuon olisi kyllä jaksanut, mutta kun ajatuksena oli myös se, että meidän on täältä käveltävä alas, niin jätimme tuon mutkan tekemättä, kun emme tietäneet millainen on laskumetreiltään pitkä alastulomatka. Tuo vähän harmittaa, kun emme käyneet, kun tuolloin tästä olisi tullut ennätysnousummekin ja tuolta niittyharjanteelta olisi ollut varmasti hienot vuorinäkymät eteenpäin.

Gps:n tekemä reitti autolta Schrecksee -järvelle. Gps lopetti toiminnan kyllä ennen järveä,
eikä tehnyt reittiä paluumatkalla.

Matkaa järvelle tuli autolta noin kymmenen kilometriä. Pyöräilyä niin kuin vaellustakin kumpaakin vähän vajaat viisi kilometriä. Tämä oli matkaltaan lyhyt vaellusreitti, mutta sitten tulikin noita nousumetrejä ihan hyvin. Nousumetrejä autolta tuli yhteensä 1030 metriä, josta pyöräilyn osuus 80 metriä ja vaelluksen 950 metriä. Eli tämä ei aivan nousumetreissä meidän ennätys ole, mutta kun me nyt kävelimmekin alas, niin tästä tuli meidän ennätysvaellus! Vaellusreitin alussa oli pituudeksi ilmoitettu 2h45min. Meillä meni aikaa puolituntia enemmän kävelyyn.

Onnea meille!

Tässä kävelyreitti voimalaitokselta järvelle.

Rannalla oli pääasiassa pariskuntia, mutta pari lapsiperhettäkin oli nauttimassa järven maisemista.

Niin kävimme muiden tapaan järven rannalle pötköttelemään. Oli ihana ottaa vaelluskengät jalasta ja uittaa varpaita viileässä Alppijärvessä. Tuon järven pohja oli savista. Me emme olleet niin rohkeita, että olisimme pulahtaneet uimaan, mutta muutama rohkea kuitenkin oli rannalla.

Oli niin ihanaa myös kuunnella lehmänkellojen kilkatusta ja syödä tuossa rannalla eväitä. Ilmakin oli helteisen lämmin. Kamera tallensi kauniita maisemia talteen ja mieli aarteina sydämeen.

Tuossa lökötellessä puolitoista tuntia meni aivan liian äkkiä. Voimatkin kerkesivät palautua. Oli tunne, ettei ole tänne edes nousua kävellytkään. Niin oli alas lähdettävä, uudet maisemat edessämme.

Meillä oli hirvittävä jano pian. Meillä oli vain kummallekin 1.5 litraa juotavaa mukana, joka oli aivan liian vähän. Täällähän ei ollut hütteä mistä olisi voinut juotavaa tai syötävää ostaa. Karjapaimenen talolle oli kyltti tuoreesta maidosta. Tuota tuoretta lehmänmaitoa ei edes janoisena halua juoda, kun se tuo lehmän tissin hajun mieleen, kun olen itsekin käsin lypsänyt, aivan pahaa tekee.

Tultiin jyrkkä lasku alas ja mielissä oli yhdessä kohtaa ylhäältä tuleva puro. Ilman tuota pelastavaa lähdettä olisimme kyllä nääntyneet janoon. Toivoin, ettei mitään mahatautia tai alkueläimiä tuosta tule vatsaani ja join yhdellä kulauksella puoli litraa, toisen puoli litraa otin mukaan tyhjään pulloon. Vesi maistui hyvälle ja oli kylmää. Ah!

Tuon jälkeen taas nautti kaikesta ympärillä näkyvästä vielä enemmän. Tämmöinenkin tuli kokeiltua banaanin syöntitauon lomassa.

Iloisena otetaan piristyskeinot käyttöön viimeisen kilometrin kovaan laskuosuuteen!

Pää oli niin kuumana, ettei tuosta ollut virkistystä, kuin hetken aikaa.

Ihanaa, kun on näitä mestareita. Yksi mies aivan juoksien meni tuon jyrkän alas. Itsellä kyllä piti hyvin varovasti tuo jyrkkä kivikkoinen osuus laskeutua. Siinä, kun lähtisi nyrkin kokoisten kivien kanssa liukuun, niin se olisi menoa sitten. Vaellus-sauvat olivat iso apu tässä ja alas turvallisesti tultiin, vaikka muutaman kerran oli vähältäpititilanne kaatumisen kanssa. Uudet vaelluskengät osoittautuivat taas loistaviksi. Vanhoilla kevyen vaelluksen kengillä olisi jalat olleet jo menomatkalla aivan tohjona.

Palatessa tuli ainakin kymmenkunta nuorta paria vastaan retkivarustuksella. He näyttivät olevan menossa yöpymään vuorille, kenties järvelle.

Pyörät olivat tallessa. Täydet kivennäisvesipullot sivulaukuista tyhjenivät nopeasti. Viiden kilometrin pyöräily autolle tuntui kevyeltä ja erittäin hyvältä ratkaisulta. Parkkipaikan Rouva tuli kyselemään parkkipaikalla, että oliko ihana päivä. Olihan se ollut. Jaloissa tuntui, että oli tullut urheiltua, mutta oli kuitenkin tunne, että olisi voinut vielä vähän enemmänkin.

Kotimatkalla ajattelin, että jokohan kotiväellä on meitä ikävä. Ajattelin sitä, kuinka Ramses olisi varmasti ikkunassa odottamassa. Suuri lohtu oli kuitenkin ikkunassa odottamassa meitä, Kuningatar. Hän sai Enolta hyvän koulutuksen. Kuningatar ei kuitenkaan ikkunan läpi nyökyttele päätä ja juttele, niin kuin Ramses. Kova ikävä oli kotiväellä kaikilla ollut, kun he olivat kaikki vastassa meitä eteisessä ja odottamassa kovasti silityksiä. Tätä ei ole monesti vielä Ramseksen lähdön jälkeen tapahtunut.

Oli kyllä kerrassaan onnistunut ja ikimuistoinen lähes kymmenen tunnin vuoripäivä. Niin paljon saimme lisää elämyksiä ja päivä antoi ihania ilonhetkiä, kun luotimme ja uskoimme, että me onnistumme.

Tästä on hyvä jatkaa. Hyvä me ja suuri kiitos kuuluu onnistumisesta toisillemme! Kiitos Mieheni, kun kärsivällisesti odotit, kun minä räpsin näitä kuvia!

Onni ei ole tasainen tie
vaan erikoinen kyky edetä
miellyttävällä tavalla erämaassa.
-Axel Fredenholm-

Niin kiitollisena tämmöisestä onnenpäivästä,

Soleil

22-31-7.2016, RENTOUTUMISLOMALLA MAAILMAN PERINTÖMAISEMISSA

Ympärillä olevat maisemat ja kulttuuri on Unescon suojelemaa poikkeuksellisen kaunista ja arvokasta aluetta. Ihastelimme kylää, jota tullaan ympäri maailmaa katselemaan. Kävimme maailman vanhimmassa suolakaivoksessa laskemassa Euroopan pisimmän maanalaisen liukumäen. Kävimme mammutti- ja jääluolassa sekä vaelsimme kahden kilometrin korkeudella, joka entisaikaan oli ollut merenpohjaa.

Hallstätter See, yksi hienoimmista järvistä Alpeilla.

Tämä kohde meillä oli ykköskohde kesäkuussa, mutta silloin tänne lupasi niin paljon rankkasateita, että tuolloin menimme aurinkolomalle Unkariin. Ajatus tämän paikan kokemisesta on elänyt mielissämme jo vuosia.

Matkaan pääsimme vasta varsin myöhään ja päätimme ajella nopeaa baanareittiä vaikka se vauhtimutkan tekeekin. Juuri ennen Müncheniä huomasin netistä ikäviä uutisia. Kaupungissa oli päällä ampumisvälikohtaus meillekin niin tutussa kauppakeskuksessa, jossa on useasti käyty, viimeksi maaliskuussa. Ajoimme vain muutaman kilometrin päästä tuota tapahtumapaikkaa. Taivaalla näkyi helikopteri, josta suomalainen juorulehtikin kirjoitti. Meno oli baanalla aivan normaalia. Eteläänpäin mennessä tuli ympäristökunnista vastaan runsaasti poliisiautoja. Ikävä tapahtuma, joka jättää jälkeensä paljon monenlaisia kysymyksiä siitä miksi näin pääsi tapahtumaan. Miksi yhden nuoren ongelmat kasautuivat niin suureksi, että hän päätyi tekemään pahaa toisille ja itselleen.

Ajelimme taas Bad Aiblingiin stellplatzille yöksi. Meillä olikin hyvää tuuri matkassa, kun saimme viimeisen vapaan paikan. Stellplatzille illalla tekikin moni mökkiauto turhan reissun.

Aamulla kävimme vielä Saksan puolella kaupassa, edullisempien hintojen takia. Muutama kuva tässä Saksan puolelta.

Navigaattori teki taas pienen tepposen. Emme tarkistaneet sen antamaa reittiä ja se oikaisi noin seitsemän kilometriä pienempää tietä pitkin. Tämä ei nyt ollut kuitenkaan nurmikkoinen peltotie minne komentajarouva on muutaman kerran käskenyt ajaa.

Ajelimme Hallstätter See -järven rannalle Obertraun-kylään ja Camping am Seelle josta olimme kuudeksi yöksi paikan varanneet. Varauksen jälkeen netistä löytyi paikasta negatiivista palautetta. Meille henkilökunta oli ystävällistä. Huoltotilat olivat vähän ahtaan puoleiset, mutta siistit. Oikeastaan ainut moite paikasta meiltä oli, että sähkö saatiin monen muun karavaanarin kanssa samalta rullakelalta, jossa oli sähköjohto osittain purkamatta, sekä alueella ei ollut harmaanveden tyhjennyspaikkaa.

Alue oli oikein mukavalla paikalla, vuoret ja järvi näkyi siihen mukavasti. Aivan meidänkin paikalle näkyi järven pinta. Alueen pitäjät olivat varmasti taiteilijasieluja ja tuo teki alueesta romanttisen tuntuisen ja vähän erikoisenkin. Respakaan ei ollut perinteinen vaan isäntä istui kuin olohuoneessa pöydän ääressä tietokoneella, kun hänelle ilmoittauduimme ja lähtiessä laskun maksoimme. Nuo vuokrattavat mustalaisvaunut näyttivät aivan ihastuttavilta. Niissä yöpyjiäkin taisi olla joka yö. Lisätunnelmaa toi kahtena iltana vessojen luona soitteleva haitarimies. :) Rentoutusloma oli valmis alkamaan ja sitä me kovasti kaipasimme.

Olimme Salzkammergutin alueella, mikä on Salzburgista Dachsteinin vuoristoalueelle, juuri näille vuorille, ulottuva 52 kunnan alue. Tämä on suosittua ja Itävallan kehittyneintä lomanviettoaluetta. Suuri osa tästä alueesta on nimetty maailmanperintökohteeksi 1997. Salzkammergutin alueella on 76 kaunista järveä.

Hallstatt on nykyisin alle tuhannen asukkaan viehättävä pikkukylä, joka on myös Unescon maailmanperintökohde. Kylään kuljettiin vielä 1800 luvun lopulla pieniä polkuja pitkin tai venellä. Jopa talosta taloon kuljettiin ullakoilla kulkevaa käytävää pitkin tai sitten vesiteitse veneellä.

Kylän takaa jyrkän rinteen päältä ja vuoren sisästä löytyy maailman vanhin suolakaivos. Vilkas kaupankäynti synnytti kehittyneen kultuurin tähän kylään, jota kutsuttiin Hallstattin kulttuuriksi, joka kukoisti jo 800-400 eaa. välisenä aikana. Tätä poikkeuksellisen hienoa kylää upeissa järvi- ja vuorimaisemissa tullaan runsain turistimäärin katsomaan ympäri maailmaa. Täytyihän tähän erikoiseen ihmeeseen meilläkin tutustua.

24.7.2016: HALLSTATT

Leirintäalueelta on reilu kolme kilometriä Hallstattin kylälle. Jätettiin pyörät kylän laitamille parkkiin ja lähdimme sunnuntaikävelylle nauttimaan tästä ainutlaatuisesta kylästä ja upeasta järvimaisemasta sekä Dachsteinin vuorista. Ilma oli helteisen lämmin. Turisteja oli paljon ympäri maailmaa, muttei liikaa. Enkä minä innokaana kuvaajana ollut varmasti aasialaisten rinnalla se innokkain, kun he kuvasivat vielä enemmän sekä kulkivat selfietikut kädessä kuvaten. Tässä muutama kuva sunnuntain pyöräilyltä ja kävelyltä. Minä tykkään kukista, mutta myös tällaisista maisemista ja kylistä!
Ihanaa ja ihastuttavaa, niin rentouttavaa!

25.7.2016: SCHÖNBERGALM, DACHSTEIN EISHÖHLE & MAMMUTHÖHLE

Seuraavalle päivälle lupasi sadetta, joten oli hyvä mennä luoliin tuota karkuun. Aamupäivästä aurinko paistoi ja teki ilmasta helteisen. Leirintäalueelta oli noin kolme kilometrin matka Dachstein-Krippensteinin hissiasemalle. Viimeisellä kilometrillä tulee pyöräillen sata nousumetriä. Lämminhän tuossa aivan tuli, liiankin.

Noustiin hissillä Schönbergalmille, missä oli museo alueen historiasta. Tuosta oli 15 minuutin kävely mammuttiluolalle. Käveltiin aikamatka 450 miljoonan vuoden takaa. Mammuttiluolan nimi tulee sen suurudesta, täältä ei ole löytynyt mammutin luita, ainoastaan luolakarhun. Tutkittuja käytäviä luolastolla on noin 70 kilometriä. Lämmintä tuolla oli noin kuusi astetta.

Jääluolalle olikin sitten lyhyt mukava nousumatka. Kun mammuttiluolassa oli vain 300 porrasta, niin jääluolassa olikin jo 500. Lämpötila luolassa oli kolme astetta. Kauniilta näytti ja kuulosti, kun jäätikkö suli ja vesi virtas. Kumpikin kierros kesti tunnin verran. Kun olimme luolakierrokset tehneet ja istuimme syömässä, alkoi vasta ripistelemään vettä. Kuitenkin sateettomassa säässä saimme pyöräillä mökkiautollemme.

Mahtava päivä luolissa, sen silmättömän luolatoukan kotimaisemissa!

26.7.2016: WANDERUNG VON HALLSTATT ZUM SALZBERGWERK

Seuraavana päivänä oli vuorossa jälleen pyöräily Hallstattiin. Sain taas matkalla säikytellä kilikellolla kävelijöitä, kun he kulkivat kuin maailman omistajat koko tien leveydeltä, hauskaa. Unkarissa huomasi, kuinka ihmiset eivät ole tottuneet siihen, että pyöräilijä takaa tullessa ilmoittaa rimpauttamalla kelloa, että täältä tullaan. Täällä oli enemmistö matkailijoita tsekeistä ja ilmeisesti tuo käytäntö ei ole heidänkään kotimaassaan yleistä, kun taas Saksassa hyvin yleinen tapa, jota minäkin säikähtelin täällä asumisen alkuaikona. Täällä ihmiset säikähtivät tosissaan, hyppäsivät kaiteeseen ja kallionseinää vasten aivan säikähtäneen näköisinä.

Jätimme taas pyörät parkkiin, kävelimme osan matkaa kylän läpi kuunnellen ja katsellen sen päivän menoa ja tunnelmaa. Suuntasimme kylän reunalta lähtevälle vaellusreitille, joka kulki näköalatasanteelle, Welterbeblick "Skywalk" Hallstatt. Nousumetrejä kolmen kilometrin matkalla tuli 350. Hyvä leveä polku kulki serpentiininä jyrkässä metsässä sekä käväisi kauniilla vesiputouksella. Täällä ei meidän lisäksi montaa kulkijaa kulkenut. Olin odottanut kyllä, että aasialaiset pikkukengissään ja juhlamekoissaan täällä menevät. Onneksi kengistä täällä varoiteltiinkin. He eivät taitaneet hellepäivänä ja lomalla haluta hikoilla, kun ylös pääsi hissilläkin.

Näköalakielekkeeltä, josta järven pintaan matkaa on 350 metriä oli maisemat kerrassaan hienot, kyseessähän on maailmanperintönäkymät. Järvestä jyrkästi nousevat vuoret ympärillä saivat tämän paikan loistamaan kauneutta, ainakin minun silmissä. Vähän jännittävääkin oli katsella kylää korkealta katolta. Monta Alppijärveä olen nähnyt, mutta tämä on yksi kauneimmista, jos ei kaunein. Järven pohjoispää ei ole maisemallisesti näin kaunista seutua, kun siellä on matalammat kukkulat.

Näköalatasanteelta ja hissiasemalta oli luontopolku tarinatauluineen suolakaivokselle, Salzbergwerkille. Matkalla tuli noin viisikymmentä nousumetriä. Tämä suolakaivos on tosiaan maailman vanhin suolakaivos. Toiminnassa on yhä ja täältä on suolaa louhittu jo 7000 vuotta.

Odotusta tuli jonkin verran, kun seuraavaan ryhmään emme pääsetkään, jonon ylettyessä ulos asti. Kerralla kun pääsi vain n.60 ihmistä kierrokselle. Seuraavassa olimmekin jo ensimmäisten joukossa pukemassa kaivosvaatteet yllemme. Kierros alkoi tutustumalla paikan historiasta kertoviin kuviin, jonka jälkeen käveltiin noin 300 metriä kaivoksen sisällä. Sitten laskettiin ensimmäinen puinen liukumäki. Tämä oli jo meille tuttua saksalaisesta suolakaivoksesta. Kierroksella kuljettiin aikamatka suolanmuodostumisesta ja kaivoksen historiasta. Päästiin laskemaan sylikkäin Euroopan pisin maanalainen liukumäki, joka oli 64 metriä pitkä! Tuon laskun jälkeen oli 300 metrin syvyydessä suolajärvellä kaunis valoshow, josta sain vielä hyviä kuviakin. Tuon jälkeen näimme Euroopan vanhimmat puuportaat jotka ovat löytyneet täältä kaivoksesta. Ovat 6000 vuotta vanhat ja niitä sai katsella lasi-ikkunan läpi. Lopuksi ajettiin kovaa vauhtia junalla maanpinnalle. Kierros kaikkineen kesti puolitoista tuntia. Vähän kuitenkin jäi sellainen tuntuma, että saksalaisessa suolakaivoksessa oli mukavampi matka, Salzbergwerk Berchtesgadenissa. Tämä oli erilainen. 

Me kävelimme jyrkän rinteen alas ja pyöräilimme kissa-Tyttöjen luo. Oli kerrassaan kokemusrikas ja hieno päivä, kun pääsi vähän vaeltamaankin! Niin kauniit maisemat oli ympärillämme ja mukavan viileää kaivoksessa!

Illalla ukkosti ja satoi reippaasti. Ilmakin kylmeni hetkessä hellelukemista alle kahteenkymmeneen asteeseen. Sade jatkui vielä aamupäivälläkin. Heti sateen loputtua lähdimme pyöräilemään lomakylämme Obertraunin rannoille ja kylille. Käytiin kalliissa kyläkaupassa ostamassa täydennyksiä ruokavarastoon. Sateen jälkeen taivas oli valkoinen älläke ja ilma niin harmaahko, mutta tämä jylhä järven eteläpää näytti silti niin kauniilta. Obertraunin kylällä oli hiljaista. Aasalaisia matkalaisia kulki jonkun verran juna-asemalta hissiasemalle päin kävellen matkalaukkuja vetäen. Täältä olisi myös voinut hyvin käydä junalla lähikaupungeissa.

Kun sitten palasimme mökkiautolle alkoi taas ripistelemään vettä.

27.7.2016, Obertraun.
Kamerani alkaa olla uuden päivittämisen tarpeessa. Olen sillä kuvannut kolme vuotta ja noin 60 tuhatta kuvaa ottanut. Kamera on myös muutaman kerran kastunut.
Huomaa kyllä hämäräkuvista ettei enää niin hyviä tule sekä välillä on tarkennuksen kanssa ongelmia, jopa niin, että näyttö on valkoinen.

28.7.2016: KRIPPENSTEIN & 5 FINGERS SALZKAMMERGUT

Me olimme niin odottaneet tätä päivää. Sääennusteet eivät aivan olleet pitäneet paikkaansa koko viikon aikana. Sunnuntaina piti olla sateisimman päivän, mutta se oli kaunis puolipilvinen helteinen päivä. Näimme myös sen, että vuorilla oli joka päivä pilviä, mutta ennusteet täksi päiväksi lupasivat sadetta vuorille, ei kuitenkaan ukkosta. Vähän mietitytti, entäs jos olemmekin koko päivän pilvessä emmekä näe juuri mitään eteemme.

Niin nousimme tavallista aikaisemmin aamulla ylös. Illalla jo pakkasimme reput ja kamppeet valmiiksi. Tytöt hyvästeltiin autoon ja niin lähdimme pyöräilemään. Kuumakaan tuossa loppunousussa ei nyt niin tullut, kun oli viileämpää. Vaihdettiin hissiasemalla vaelluskengät jalkaan ja lähdimme nauttimaan päivästä iloisin mielin. Nousimme kahdella eri hissillä Krippensteinille 2100 metriin. Matkalla oli vaihteleva sää, niin kuin monesti vuorilla on, näkyvyyttä ja pilveä. Lähdimme heti tämä reitti tallustelemaan.

Tuo reitti ei mene alahissi asemalle, mutta mehän tietysti sinne käveltiin.

Reitti kulki alussa ensin helppoa kuuden kilometrin perhereittiä pitkin. Tuossa perhereitillä oli tarinaa luonnonhistoriasta. Kävimme pienessä jääluolassa. Hoher Dachstein yksi pohjoisten kalkkialppien korkeimmista vuorista. Poikkesimme reitiltä ihmettelemään kalkkikallioiden uurteita ja syviä koloja. Siinä ihmetyksen ja ihastuksen onnellisena hetkellä tuli taas Ramsesta kova ikävä ja pysähdyin hänelle tekemään pienen muiston.

Kuljimme kivierämaassa, joka oli ollut yli 200 miljoonaa vuotta sitten merenpohjaa, ja joka oli aiemmin ollut Venetsian kohdalla, mutta mannerlaattojen liikkeet olivat tuon tuoneet sen tänne pohjoisemmaksi. Laaksossa kerrottiin aikanaan olleen kilomerin korkuisesti jäätä. Kuljettiin kiireettömästi ja nauttien näkemästämme. Vastaan tuli ruosteinen iso hai sekä polulla oli pieni hiiri, jota kyllä olen monet kerrat jälkeen päin ajatellut, että miksi se ei lähtenyt karkuun. Kallioiden välistä kasvoi kauniita kukkasia.

Heilbronner Kreuz ristillä kirjoitimme vieraskirjaan nimemme. Yleensä kun nimemme kirjoitamme, niin laitamme perään Finland. Tuskin tuossakaan muistovieraskirjassa kovin monta nimeä Suomesta oli. Nyt reissun jälkeen olen vasta lukenut mikä tarina tällä ristillä oli.

Kiirastorstaina 1954 kolme opettajaa ja kymmenen opiskelijaa Saksasta Heilbronnin kaupungista olivat matkalla täällä vuoristossa. Heitä oli varoitettu lähtemästä. He olivat kulkeneet kaksi tuntia, kun Schönbergalmilla alkoi satamaan vettä ja lunta. Tämä oli suuri etsintäoperaatio, kun yli 400 vuoripelastajaa ja muuta vapaehtoista etsivät heitä. Yhdeksän päivän jälkeen löytyi vasta ensimmäinen uhri ja kaksi viimeisintä 43 päivän jälkeen.

Muistoksi tästä tragediasta on tämä risti pystytetty.

Tuosta muistomerkiltä lähdimme kivikkopolulle tai ei siinä mitään polkua mennyt, kun kivissä oli merkkejä ja kivien päällä kuljettiin. Minä puhuin aiemmin täällä vaelluskengistä. Minulla nämä uudet vaelluskengät vuorilla olivat ensimmäisen kerran jalassa. Olin kyllä kotimäellä niillä jo aikaisemmin kävellyt. Mies oli omia kenkiä kovasti kehunut, kun hänellä ne olivat jo Oberstorfin reissulla jalassa. Aluksi kengät tuntuivat vähän koppuroilta, onhan ne 100 grammaa painavammat kuin kevyeen vaellukseen minulla olevat kengät. Täällä kiviltä kiville kulkiessa niiden erinomaisuus tuli hyvin esille. Ei tullut jalasta päkiä ja varpaat kipeäksi sekä pito oli erittäin hyvä.

Tämä kivireitti oli hauska ja mukava. Tämä oli jonkinlaista kiviniittyä, kun oli matalia puita ja pieniä ruohikkoalueita alempana, missä sitten tulikin lammaslauma vastaan. Meidän ohitti ilmeisesti tsekkiläinen pariskunta, muita ei tällä kiviosuudella näkynytkään, kun otin kuvia. Lampaat olivat kovasti isännän perässä, kun meistä ne eivät välittäneet ollenkaan. Tuon jälkeen vähän ripotteli vettä, mutta ei haitaksi asti.

Aikanaan tulimme kolmannen hissin pääteasemalle ja josta hissillä nousimme sitten ylös ja keskiasemalle. Matkaa tuli tälle vaellukselle kymmenen kilometriä.

Käytiin ravintolassa syömässä ja lähdettiin käymään näköalapaikalla, viidellä sormella, 5 Fingers. Meillä oli päivän aikana paljon onnea, kun ei kertaakaan sumussa tarvinnut kävellä. Oli ihan hyvät näkymät lähikukkuloille. Niitä kolmen kilometrin lumihuippuisia vuoria emme kauempaa nähneet. Tietysti noiden näkeminen olisi tuonut paljon kauneutta lisää ympärille. Ylhäältä olisi pitänyt näkyä myös kaunis jäätikköalue, jonka olemassaolon hetken näimme usvapilvien raosta.

Kun saavuimme näköalapaikalle edessämme oli ensikertaa päivän aikana vain harmaata sumua. Odottelimme pilvien liikkeitä ja toivoimme, että edes hetken näkisimme maisemia alas laaksoon ja järvelle. Olihan tuosta pudotusta alas puolitoista kilometriä. Toiveemme toteutui pieneksi hetkeksi. Kiitos tuosta!

Olimme päivän aikana kävelleet yhteensä 12 kilometriä. Vaikkei matka nyt kovin pitkä ollutkaan, niin jalat ainakin minulla tuntuivat vähän raskailta kun alas hissillä laskeuduimme. Hississä olikin tiivis tunnelma, tupaten täynnä, ja monenlaisia tuoksuja. Oli ihana saada vaelluskengät jalasta pois ja pyöräillä tossut jalassa mökkiautolle.

Ihana päivä vaikkei lumihuippuja nähtykään! Vuoret tuovat vaan niin paljon iloa ja onnellisen rentouttavia hetkiä! Eikä sadettakaan ollut haitaksi asti.

Olimme olleet kuusi yötä samassa paikassa. Meillä kokemisen ja näkemisen nälkä on suuri. Voitaisi reilun viikon aikana mennä tukka putkellakin paikasta toiseen. Tai vaikkapa viikonloppureissu tehdä Välimerelle. Olemme vain huomanneet, kuinka paljon enemmän saamme reissuiltamme, kun jätämme kiireen kokonaan pois. Onhan tässä jo kohta kolmekymmentä vuotta tullut automatkailtua, koko aikusikä. Oppinut tietämään, mikä tuntuu meille parhaalta tavalta. Täältäkin paikasta jäi monta juttua näkemättä, mutta jos olisimme viipyneet vain kaksi tai kolme yötä paljon vähemmän olisimme kokeneet. Nyt saimme paljon laajemman kuvan alueesta. Meillä on tiedossa, mitä ehkä seuraavalla kerralla haluamme nähdä tai minkä polun kulkea.

Perjantaina jatkettiin matkaa. Käytiin Bischofshofenissa kaupassa. Ilma oli aurinkoinen ja helteinen sekä maisemat matkalla kauniit.

Matkalla tienvarsilla ja parkkipaikoilla oli runsaasti autoja.
Lomalaiset olivat lähteneet vuorille kuljeskelemaan.

Kuljimme kuin taivaan vapaat lintuset, vailla päämäärää, joka sekin tuntuu meille hyvältä ja sopii oikein hyvin. Se karavaanarimatkailun suuri vapauden tunne. Ajatuksena oli vain jäädä viikonlopuksi katselemaan ja oleskelemaan vuorimaisemiin. Jäimme St. Johann-kaupungin kupeeseen Camping Michelnhofiin, josta oli ihan mukavat vuorimaisemat maalaismaisemissa. Siisti leirintäalue oli ison maalaistalon yhteydessä. Heidän lehmänsä oli lähilaaksossa nyt kesälaitumella.

Lauantaina mieli teki kovasti vuorille. Melkein mökkiauton takaa lähti reitit, mutta päätettiin käydä vain vähän pyöräilemässä ja katsomassa miltä näytää St. Johann -kaupunki.

307.2016, St. Johann

Kun ilta pimeni, tuli ukkonen, joka kuitenkin meni nopeasti ohi. Aamulla, kun lähdimme kotia kohti, lähes koko matkan Itävallassa satoi. Saksan puolella sade loppui.

Ihana rentoutumisloma maailman perintömaisemissa oli muistoina mielissämme ja kamerassa kuvina mukana, kun kotiin tulimme. Kiitos taas tästä upeille maisemille, arvokkaalle historialle sekä meille karavaanareille, kun lähdimme tämän katsomaan ja kokemaan!

Soleil

Ps. Olimme lähijärvellä, 6-9.6.2014, ITÄVALLASSA, WOLFGANG-JÄRVELLÄ, tuolloin. Nämä kumpikin kauniita paikkoja, mutta ehdottomasti tämä Hallstätter See on kauniimpi paikka.

Tämän jutun aukaistua huomasinkin, ettei kuvalinkit vanhasta Googlen kuva-albumista eivät enää aukea. En edes tiedä kuinka pitkään tuo on noin ollut. Noita vanhojakin juttuja käydään paljon katsomassa ja kukaan ei ole asiasta minulle kertonut.

Kaikki vanhemmat linkit elokuusta 2014 taaksepäin pitäisi linkittää uudestaan. Tuohon juttuun ne linkitin.