21-23.10.2016: KOMISTUKSEN JUURELLA

Joskus sitä elämän tiellä saattaa eksyä vähän väärälle polulle.

Aurinkoista viikkonloppusäätä ennustettiin tulevaksi, joten karavaanaripoppoo suuntasi suosikkivuorensa juurelle. Menimme Itävallan puolelle Ehrwaldiin ja Comfort Camping Tiroler Zugspitzelle. Tällä leirintäalueella olemmekin kerran aiemmin olleet. Juttu vuodelta 2013 tuosta reissusta löytyy täältä.

Yläkuva huipusta on otettu tästä samasta kohdasta mökkiauton edestä.

22.10.2016: Aamu valkeni taivas sinisenä ja maa vähän kuurassa. Olin nukkunut vain muutaman tunnin, kun Kunigatar itki ja etsi Ramsesta. Vieläkin yli puolen vuoden jälkeen hänelle ensimmäinen yönsä joka reissu mökkiautossa ilman rakasta Enoa on vaikeaa. Nyt se oli erityisen vaikeaa, kun Ramsesta ei aamuyön leikkiin löytynyt mistään. Ei edes palvelijoiden peiton alta. Olin sänkymme laittanut tavallisen lakanan, jota en ollut kesän aikan edes käyttänyt. Myös talvipeitot tuonut käyttöön, mutta ne nyt oli pesty Ramseksen kuoleman jälkeen. Kuningatar nuuski ja nuoli lakanaa, joka lisäsi vain itkua. En tuolle käytökselle muuta selitystä keksi, kuin sen että lakanassa tuoksui ihana ja niin rakas Eno. Kyllä Kuningattaren kanssa toivoimme Ramseksen mökkiautosta löytyvän, että olisimme saaneet painaa pään hänen pehmeää turkkiaan vasten ja kuunnella kaunista kehräysääntä. Tuo suuri toiveemme vaan ei koskaan toteudu vaan tämä suuri ja pitkä kaipauksen ja ikävän polku on yhdessä kuljettava eteenpäin.

Syötyämme aamupalan pakkasimme reput, hyvästelimme Kissat mökkiautoon ja lähdimme nauttimaan kauniista syksyisestä ilmasta.

Hissiin emme nyt nousseet, vaikka moni ylös yhdeksän asteen pakkasilmaan olikin nousemassa, siis ylhäällä oli hissiaseman ilmoitustaulun mukaan peräti -9 pakkasta. Tiroler Zugspitzbahn lähtee aivan leirintäalueen vierestä ylös. Nousee 1225 metristä 2962 metriin. Saksan puolelta ylös pääsee junalla - Zugspitzbahn ja hissillä - Eibsee Seilbahn. Saksan puolella onkin mittavat uudistustyöt meneillään, kun rakennetaan uutta köysirataa. Tämä valmistuu joulukuussa 2017.

Maa oli varjopaikoissa kuurassa. Perjantaiaamuna katsellessani netistä livekuvaa, niin täällä laaksossa satoi lunta, joka kyllä päivällä myöhemmin suli pois.

Vähän kamera juttua tähän alkuun. Olen monessa jutussa maininnut, kuinka kamerani alkaa jo mulle temppuilemaan. On ollut käytössä reilut kolme vuotta, menossa on joko 6. tai 7. kymmenestuhannes kuvamäärä ja kamera on kastunut monet kerrat vaellusreissuillamme. Kuvan laatukin on mielestäni viimeisen vuoden aikana vähän huonontunut, eikä ihme minkä matkan kamera on kulkenut. Kamera on kokenut kovia ja ollut myös kovassa käytössä. En varmaan koskaan ole edes maininnut täällä millä kameralla räpsin kuvia. Kuvaan pienikokoisella kompaktidigikameralla, Sony RX100:lla. Kamera alkaa olla jo vanhakin, sillä aivan vasta julkaistiin jo kamerasta viides versio.

Olen jo vuosia pohtinut mikä kameran laitan seuraavaksi. :) Onko se joku pienikokoinen peilitön järjestelmäkamera vai joku muu. Pieni kokoinen kamera roikkumassa kaulassa on ehkä enempi minun juttu. Nykyinen kamera on erittäin hyvä, niin miksi vaihtaisin merkkiä. Ehkä tässä seuraavan vuoden aikana sen vaihdan saman sarjan uudempaan versioon.

Jostain netistä tuli vastaan matkailijan tehopakettiyhdistelmä, joku Sony RX100-sarjan kamera ja lisänä Sony DSC-HX90 maailman pienin sähköisellä etsimellä ja 30x zoomilla (kinovastaavuus 24-720mm) varustettu digitaalinen kompaktikamera. Tuon minä kävin perjantaina menomatkalla sitten ostamassa. Aika näyttää kannattiko tuo hankkia.

Tuo ylhäällä otettu lumikuva on aivan ensimmäinen ulkona otettu kuva kameralla. Mökkiauton edestä aivan käsivaralta kuvattu kilometrien päähän. Tässä alakuvassa vertailukuvat, maisema ja zoomaus huipulle. Ei yhtään huonolta näytä.

Luonnollisesti parempikennoisella Sony RX100:lla tulee laadukkaampia kuvia, mutta ei huono ole Sony DSC-HX90:kään. Tämän huippuzoomi antaa uusia mahdollisuuksia kuvaukseeni ja opeteltavia asioita. Kamerat ovat pieni kokoiset, aivan taskuun sopivat ja lähes samannäköiset ja -kokoiset.

Nämä kuvat on otettu Sony DSC-HX90:lla samasta paikasta.

Pian tallusteltuamme rinnettä ylöspäin jouduimme jo vähentämään vaatteitamme. Pitkähihainen urheilupaita ja liivi hyvin riittivät, kun auringossa oli mukavan lämmintä.

Käveltiin kivipellolla. Pysähdyimme usein ihastelemaan ympärillä olevaa jylhää kauneutta.

Kuvat kyllä latistavat aina maisemat eivätkä näytä todellisia mittasuhteita.

Sony DSC-HX90:lla penkillä istuessa (kuva yläpuolella ilman zoomia) zoomaus Ehrwald-kylään.

Pienen pensaikko-osuuden jälkeen kivikkopelto jyrkkeni huomattavasti. Rinteeseen oli laitettu korkeita porrasaskelmia. Tässä saikin jo tehdä töitä kovasti, aivan hartiavoimin vaellussauvoilla puskien.

Tässä jyrkässä nousussa meitä vastaan tuli reissun ainoat vaeltajat, kaksi miestä koiransa kanssa. Kantoivat jotakin akkuakin mukanaan. Kysyivät meiltä minne olemme matkalla.

Hissiaseman luona alhaalla oli hyvin opasteviitat esillä, mutta myöhemmin huonosti. Täällä kivikossa vain siellä täällä punaisia maalauksia. Toisaalta eihän keväällä lumi- ja kivimassojen liikkuessa rinnettä alas opasteviitat edes paikallaan pysyisi.

Katselimme noiden miesten tuloreittiä vasemmalta ja ajattelimme kallion alla muistolaattoja katsellessa, että reittimme menee samaan suuntaan, mistä he tulivat. Ei edes asiaa tarkastettu, vaan jatkoimme vasemmalle kallion alta polkua pitkin.

Kivipellolla tallustellessamme rinnettä pitkin pyöri pieniä kiviä, ei edes nyrkin kokoisia, aina silloin tällöin läheltämme. Noista ei vaaraa ollut. Oikealta sivulta suurten vuorten rinteiltä kuului välillä suuria kivien tippumispaukahduksia. Olisko lumi ja jää saanut kivet liikkeelle.

Kallion alla kävellessämme huomasin, kun tämän rakennelman katolta valui pienien kivien vyöry. En tiedä mikä portaikkokuilu tuo oli, kun aita oli edessä ettei tuosta mennä voinut. Ihmettelimme tuossa vaiheessa, kun mitään reittimerkkejäkään missään ei näkynyt.

 Kävelimme reittiä eteenpäin, kun hyvä polku siitä meni. Katsoimme vasta jyrkänteen reunalla reittiä puhelimen näytöltä. Se näytti, että meidän olisi pitänyt siitä kallionreunalta muistomerkkien luota lähteä oikealle, mutta se reitti kyllä tulee ylempää juuri tuohon alakuvan punaisen läikän kohdalle jonne sankari Mieheni meni.

Tuossa joidenkin vanhojen betonisten hissipylväiden vieressä seisoessa ja alas katsoessa, minulle tuli vuosien jälkeen se arkajalkaisuus esille. Kuvaa katsoessa tuo ei näytä jyrkältä, mutta siinä seistessä se näytti. Edessä näkyi paikoin kuurassa oleva rinne, jossa joissakin kivenkoloissa oli luntakin. Ei ollut polkua ja kauempana näkyi vain jyrkänteen reuna. Vaikka kuinka Mieheni yritti rohkaista tuolta kauempaa, mistä se oikea polku meni, että kyllä minä hyvin pääsen tuon alas kulkemaan. Kertoi kuinka tuolta hänen seisomapaikasta polulta ei alapuolella oleva näyttänyt sen kummemmalta kuin millaisessa on kuljettu, niin minä arkajalkana en uskaltanut tuosta laskeutua Mieheni luokse. Tuntui, että varmasti jyrkässä rinteessä pyllähdän ja lasken tuonne kauas alas. 

Minua harmitti, kun Mieheni joutui nousemaan ylös. Meillä oli aikomus kävellä toista reittiä alas, mutta istuessamme ja eväitä syödessämme yhteistuumin päätettiin palata samaa reittiä takaisin ja jättää polun eteenpäin meno toiseen kertaan.

Kaivellessani ja katsellessa kolmen vuoden takaisia hissimatkalta otettuja kuvia minua harmittaa nyt vielä enemmän. Jyrkkä rinnehän tuossa on ja jyrkempi kuin se kivipelto, kuvissa aina näyttää kaikki loivemmalta, mutta ei niin jyrkkä etteikö siitä olisi voinut kulkea. Ehkä ei niin.

Kuva tästä jutusta. Tuolla ympyrän kohdalla minä olin.

Arkajalkaisuutta en harmitellut tuolla pitkään, vaan nautittiin näistä näkymistä ja taivaalla lämmittävästä auringosta.

Palasimme kallion alta polkua pitkin takaisin.

Tästä eteenpäin meidän olisi pitänyt kulkea. Vielä hetken palatessa mietimme, josko edes lumimaisemaa kävisimme ylhäältä kurkkaamassa, mutta tulimme siihen tulokseen että jätetään väliin, kun siitä tulisi äkkiä 1-1,5 tunnin lisälenkki.

Nämä taitavat vuorivaeltajat, gemssit, näimme jo menomatkalla eri paikassa. Olivat tuolloin vähän hätääntyneen oloisia, kun koira haukkui kauempana. Nyt kaapivat kavioillaan, niin kuin porot, tuota kivipeltoa. Mitäköhän syötävää tuolta voi löytyä.

Laskeutuminen tässä kivikossa oli kuin olisi kuulien päällä kävellyt. Varoen kieli keskellä suuta sai kulkea, ettei pyllähdä liukuun.

Ruska ei ollut lehtikuusissa vielä parhaimmillaan. Minä yritin ottaa superzoomilla lintukuvia, mutta on se aika hankalaa, kun eihän siitä pienestä etsinreiästä tahdo näkeä mitään. Enempi tuli vain kuvia puunoksista. Vahingossa osui kuusitiainen ruutuun. Uusi lintulajibongaus kuitenkin tehtiin. Mies sai huonohkon kuvan hassusta punkkarilinnusta, hippiäisestä.  

Hieno päivä ja hieno vajaan kuuden tunnin vuoriretki meidän suosikkivuoren juurella! Matkaa vaellukselle tuli noin yhdeksän kilometriä ja 800 nousu- ja laskumetriä eli aika jyrkässä kuitenkin kuljettiin. Nousumetrejä taukopaikaltamme on vielä noin 900 metriä Zugspitzen huipulle. Tämä reitti on alkureittiä, joka vie komistuksen huipulle, päästiin jo yli puolen välin. :)

 Ei voi muuta kuin kiitellä ja olla kiitollinen näistä hetkistä, vaikka vähän pelkuri olenkin. Tästä on hyvä jatkaa pienin askelin taas eteenpäin. Jospa seuraavalla kerralla pääsen pidemmälle!

Tuolla ympyrän keskellä oli meidän eväitten syöntipaikka. Zugspitzen huippu ei näy alas.

Vaelluksen jälkeen rentoutuminen leirintäalueen pienessä viihtyisässä kylpylässä ja mukavassa saunamaailmassa tuntui kovin rentouttavalle.
Tällä leirintäalueella on myös viihtyisän näköinen hotellin puoli. Kaikin puolin viihtyisä paikka lomailla ja tehdä retkiä metsiin tai vuorille.


22.10.2016:Muutama kuva sunnuntaiselta kotimatkaltamme.

Kaksi onnellista rakastavaista tässä reissun lintukuvassa.

Soleil

Ps. Ilmatkin ovat muuttuneet lokakuulle sopivammaksi. Eilen oli 17 lämmintä, aamulla kuuden jälkeen 11 ja nyt sadepäivänä 14. Tuleva viikonloppu onkin pitkä viikonloppu. Nimittäin ensi viikon tiistai on Pyhäinpäivä ja maanantai on vapaapäivä. Täällähän nämä uskonnolliset juhlapäivät pidetään niiden oikeilla paikoilla, kun Suomessa ne on siirretty usein viikonlopulle.
Jos asiat menevät suunnitelmien mukaan, niin meidän karavaanipoppoo kurvaa taas tien päälle. Näillä näkymin emme mene vuorille vaan menemme yhtä linnaa katsomaan. 

9-25.9.2016 Loma: 3-osa, DOLOMIITEILLÄ

Matkailun riemua sateesta huolimatta ja vähän kunnon kohottamista.

16.9.2016, perjantai: Rio Geressä 1690 metrin korkeudessa oli yö hyvin rauhallinen. Yöllä piti kömpiä sängystä ylös ja käydä pienentämässä lämmitystä. Meidän lisäksi neljä muuta karavaanariautokuntaa yöpyi parkkipaikalla.

Sade loppui yöllä. Aamulla olinkin Kissojen kanssa varhain jo ylhäällä pällistelemässä näkymiä ikkunasta. Vaikka ruma parkkipaikka olikin ikkunoiden edessä, niin sininen taivas ja auringon nousu vuoria vasten näytti hyvin kauniilta. Ulkona oli vain reilu seitsemän astetta lämmintä. Olimme nukkuneet eka yön Dolomiiteilla ja tuokin lisäsi iloa ja matkailun tuomaa riemua. 

Olin jo kotona katsonut netistä, että hissejä ei enää tähän aikaan syyskuusta ollut tässä aivan Cortinan lähiympäristössä auki muita kuin tämä. Olivat viikko tai kaksi aiemmin kesän jälkeen sulkeutuneet huoltotauolle.

Aamupalaa syödessä taivas täyttyikin sitten nopeasti pilvistä. Lähdimme kuitenkin vuorille. Nousimme heti hissiin puoli yhdeksältä sen auettua ensimmäisinä ylös Rifugio Son Forca -hütelle 2235 metrin korkeuteen. Tiesin myös sen, että toinen hissi Rifugio Lorenzi -hütelle 3000 metriin oli kiinni. Pienet ahtaat kopperohissit, joissa kaksi ihmistä sopii vain seisomaan, oli suljettu sen takia, kun hissi oli tullut elämänkaarensa päähän. Kovasti teki mieli lähteä jalkaisin nousemaan tuo jyrkkä rinne ylös 3000 metrin korkeuteen, mutta jätimme sen siksi, kun Cristallo huippujen takana liikkui paksuja pilviä alhaalla, jotka muutaman pisaran ripsauttivat vettäkin ja myöhemmin huippu olikin pilvessä. Taas vuorten tältä puolen, johon hissillä nousimme, oli näkyvyyttä pilvisestä taivaasta huolimatta aika kauas. Toinen asia oli se, että nousu kyllä menee, mutta entä jyrkkä lähes 800 laskumetriä.

Lähdimme kävelemään tasangolle ja pienelle lammelle. Tasanteen reunalta oli ympäriinsä jylhät näkymät aina Cortinan laaksoon päin. Metsästä kauempaa kuului kiimaisen peuran huutoa, koppelo lennähti huudellen vierestämme ja taivaalla vingahtelivat haukat. Olimme taas, olemme niin usein, luonnon helmassa kuuntelemassa luonnon ääniä. Palattuamme kävelyltä istahdimme hütelle kahvit juomaan ja puhuimme, kuinka hienot kahvinjuontimaisemat meillä oli siinä edessämme katseltavana. Olimme kovin kiitollisia tuosta pienestä hetkestä ja noista näkymistä.

16.9.2016: CRISTALLO

Hissillä alas laskeutuessa alkoikin sopivasti vähän satelemaan.

Jatkoimme pian matkaa Cortinaan päin, jonka ohi emme ole ennen ajaneet.

Kotona olin niin monet kerrat katsellut karttaa ja tietä Cortinasta länteen päin. Kiermurteleva tie kulkee Passo Falzaregon 2105m ja Passo Valparolan 2178m kautta La Villa Sternaan.

Pilvisestä säästä huolimatta tämä tie oli mukava kurvailla ylös ja alas. Tie oli helppo ajaa mökkiautollakin. Großglockner Hochalpenstrasseen verrattuna tämä tie oli kapeampi ja paljon mutkaisempi, joka mielestäni tästä tiestä tekikin mukavamman. Tämä tie antoi sitä pientä vatsankutinaa, jota ei Großglockner Hochalpenstrasse antanut.

16.9.2016: PASSO FALZAREGO and PASSO VALPAROLA

Niin sitten olimmekin Alta-Badiassa ja Naturpark Fanes-Senes-Prags -luonnonpuistonalueella upeiden vuorten juurella, Camping Sass Dlaciassa, jossa seuraavat päivät vietimme lähiympäristöä ja vuoria katselemassa. Leirintäalue sijaitsee 1670 metrin korkeudessa. Täällä oli hyvä jatkaa pienin askelin eteenpäin korkeanpaikanleiriämme.

Kuvia leirintäalueelta. Leirintäalueella oli tonteilla omat kaasupisteet,
joista olisi voinut maksusta kytkeä kaasun johdolla autoon tai vaunuun.

17.9.2016, lauantai: Sääennusteet olivat luvanneet sadetta. Yöllä sade sitten alkoi jo ropisemaan mökkiauton katolle. Iltapäivällä sade loppui onneksemme ja lähdimme kävelyretkelle. Vuorille noin 2500 metrin korkeuteen oli satanut lisää lunta yön aikana.

Metsäpolullakin virtasi puro yön runsaan sateen takia.

Tälle helpolle kävelyretkelle tuli pituutta kuusi kilometriä ja 130 nousumetriä.

18.9.2016, sunnuntai: Tänäänkin satoi aamusta. Sateen päivällä loputtua lähdimme heti sunnuntaikäveylle San Cassianon kauniiseen Alppikylään. Matkalla oli kauniita hotelleja.

 Kylää ympäröi kauniisti Dolomiitti-vuoret. Dolomiiteilla ei tunne edes olevansa Italiassa. Se on paremminkin Itävaltaa. Tämä aluehan on kuulunut ennen ensimmäistä maailmansotaa Itävallalle. 

Aamulla jo leirintäalueelle kuului voimakas lehmänkellojen kilkatus. Ajattelimme, että vuoriniityiltä on karjaa palaamassa kotilaaksoon talveksi. Paluumatkalla meitä vastaan tulikin kesälaitumelta palaava karjalauma. Hevoset johti tuota laumaa ja hännän pitäjänä oli karjan nuori sonniporukka, joka haki lisäseikkailua autotieltä. Olikohan tämä se porukka, joka oli laskeutunut jyrkän serpentiini portaikkopolun. Muutaman päivän päästä vaellusretkellämme ihmettelimme jälkiä ja läjiä, kuinka hurjasta paikasta oli joku karjalauma kulkenut. 

Leirintäalueen lähellä sillalta katselimme vuoria jonne seuraavana päivänä lähtisimme. Leirintäalueelta oli vajaan kahden kilometrin matka Capanna Alpina -hütelle josta reitit lähtisi. Suunnilleen nuolen osoittamasta kohdista vuorten välistä noustaisi kivierämaahan.

Tälle helpolle sunnuntaikävelylle tuli mittaa yhdeksän kilometriä ja 160 nousumetriä, mutta täällä kuljetaan kuitenkin noin 1700 metrin korkeudessa.

Yön sade oli liikuttanut satelliittiantennia, jota Isännän piti viritellä uudestaan,
että saadaan formulakilpailut näkymään. Ohjeita antoivat Kuningatar ja Muori ikkunan läpi.
Prinsessamme on nimensä mukaisesti hienohelma. Hän lomallakin huolehtii kauneudestaan.
Tekee huolella ja pitkään kynsihoitoa ja turkin puunausta.

Illalla olikin sitten vuorossa reppujen pakkaus seuraavan päivän vaellusta varten, jota innolla jo odotimme. Sääennustekin lupasi sateetonta päivää. Mielessä kovasti oli, jos onnistumme, se olisi sitten kesän uusi ennätysvaellus.

Jatkuu,..

Soleil

19.10.2016: MESTAREIDEN LIIGAN PELISSÄ

FC Bayern München 4-1 PSV Eindhoven

Mestareiden liiga - UEFA Champions League on Eurooppalainen jalkapallosarja jolla on nyt 62. kausi menossa. Sarjassa pelaa maiden parhaita seurajoukkueita. Tätä sarjaa seuraavat sadat miljoonat futisfanit ympäri maailmaa. Toukokuussa pelattava finaali on melkein yhtä suosittu kuin jalkapallon MM-finaali.

Mieheni FC Bayern Münchenin jäsenenä laittoi kuukausia sitten nimensä seuran johonkin pelilippujen arvontalistalle. Meille sitten tuli tuon arpajaisten tuotoksena jo pari kuukautta aiemmin liput tähän peliin. Emme lippuja ilman saaneet, vaan niistä piti tietysti maksaa normaali hinta. Emme laittaneet lippuja seuran lippukaupaan myyntiin vaan päätimme itse lähteä ensimmäistä Champions peliä katsomaan. Jäsenten lippuja oli myytävänä vielä seuran sivulla pari päivää ennen peliä, myöhemmin emme enää katsoneet.

 Olemme kerran aiemmin käyneet FC Bayerin kotipeliä katsomassa. Tuosta juttu löytyy täältä. Kuvista on oma valokuva-albumi, jossa on myös lyhyitä filminpätkiä tunnelmasta ja pelistä.

Allianz Arenan punainen hehku näkyi jo moottoritielle asti. Olimme tapamme mukaan hyvissä ajoin jo paikan päällä. Koskaan, kun ei tiedä, jos matkalla olisi hidasteita, mutta tänään niitä ei ollut. Täällä näiden asioiden sutjakkaasti sujumista ei voi kuin ihmetellä. Kaikki on tehty hyvin suurille ihmismassoille. Parkkitaloon, johon mahtuu peräti 11 tuhatta autoa, on opastajia paljon viittomassa mihin suuntaan ajetaan ja paikka autolle löytyy hyvin jouhevasti. Sen kun vain ajaa. Myös turvatarkastuspaikkoja on paljon ja niissä henkilökuntaa riittävästi. Tuokin oli ohi hyvin nopeasti. Olimme katsomossa jo istumassa reilu puolitoista tuntia ennen pelin alkua.

Katsomon ylälehtereillä oli pieni hollantilaisryhmä innoissaan, kun heidän maalivahdit tulivat lämmittelemään. Samoin kotijoukkueen kannattajat heräsivät, kun omat maalivahdit tulivat kentälle. Myöhemmin lämmittelemään tulivat myös kummankin joukkueen kenttäpelaajat. 

Kun kentän pinta oli korjailtu ja kasteltu oli peli valmis alkamaan.

Pelaajat tuomareineen tulivat kentälle.

Juhlallinen hetki, kun tämä televisiosta tuttu mestareiden liigan tunnusmusiikki soi stadionilla.

Peli alkaa.

13. minuutilla Bayerin tähtipelaaja ja minun suosikkipelaaja Thomas Müller sujautti pallon maaliin ja kotjoukkueen siirtyi 1-0 johtoon.

 Riemu oli tämän myötä katsomossa katossa, suurta ja kovaäänistä. Niin kovaa, että korvani alkoi aivan särisemään.

Välillä oli myös mukava seurata kotijoukkueen fanikatsomoa joka ei edes paljoa näkynyt istumapaikallemme, mutta kannustusjoukkoa johtavat kolme "kuoronjohtajaa" näkyivät. He tekivät työtänsä suurella innolla. Kaksi heistä lauloi ja huusi torveen ja yksi rummutti tahtia. Heillä oli monenlaista laulua, huutoa ja taputusta, johon kuoro vastasi ja osallistui.

21. minuutilla Joshua Kimmich laukoo kotijoukkueen 2-0 johtoon.

Kotijoukkue antoi faneilleen hyvää jännitysnäytelmää, kun eivät lukuisista vähältäpiti tilanteista saanut palloa useammin maaliin. Maalintekijä heiltä tuntui puuttuvan. Jotenkin ensimmäisen puoliajan loppupuolella heidän pelinsä vähän lösähti. Bayernin pelaajan virheen käytti vierasjoukkue hyväksi ja teki maalin. Taisi aivan olla vieraiden ensimmäinen hyökkäys maalia kohti.

Ja niin 41. minuutilla vierasjoukkueen Luciano Narsingh kavensi peliä 2-1.

Toinen puoliaika alkoi. Hollantilaiset tuntuivat piristyneen ja tekivät uhkaavia tilanteita.

59. minuutilla Robert Lewandowski teki kotijoukkueelle maalin, 3-1.

Nauroin miehelle yhdessä vaiheessa, että tämä on kuin kirkossa olisi ei tiedä minkä takia ja miksi näin toimitaan, mutta tehdään, kun toisetkin tekee. Mm. peli kulki rauhallisesti kentällä, niin yhtäkkiä lähes koko 70 tuhatpäinen katsomo nousi seisomaan ja taputti vimmatusti.

Olemme Suomessa myös usein olleet jalkapalloa katsomassa. Katsomossa ollut 50-2000 ihmistä ja tunnelma näihin peleihin verrattuna aivan toisenlainen. Aika usein Suomessa vieressäni Mieheni sanoi, että ole hiljempaa, kun eläydyin peliin ja yritin luoda lisä tunnelmaa. Täällä uudessa kotimaassa tuokin asia on paljon paremmin. Ei hän sano pelissä, että ole hiljaa. Huutaa ja kannustaa vielä enemmän kuin minä. On se mukavaa olla mukana tällaisessa jalkapallotunnelmassa.

Mielenkiintoista olisi olla Italiassa ja Espanjassa myös katsomassa jalkapalloa ja heidän pelitunnelmiaan. Ihmiset ovat noissa maissa vielä enemmän ulospäinsuuntautuvia kuin mitä saksalaiset ovat. 

Peli 71. minuutilla Thomas Müller siirtyy vaihtopenkille ja kentälle tulee Douglas Costa.

Maalipäädyssä kun istuimme niin koko peli oli välillä nousemista ylös ja laskeutumista taas alas, kun edessä olevat nousivat seisomaan nähdäkseen paremmin maalialueen kiperiä pelitilanteita.

84. minuutilla Arjen Robben laukoi pelin lopputulokseksi taululle 4-1

87. minuutilla Arjen Robben tuli kentältä pois ja 19-vuotias kesällä Müncheniläisseuraan tullut portugalilainen Renato Sanches pääsi loppuminuuteiksi kentälle.

Peli päättyi.

Kiitos FC Bayern München kokemusrikkaasta ja hienosta pelistä!

Ja taas pelin loputtua ulkosuomalainen sai ihmetellä tätä joustavaa meininkiä. Luulisi, kun 70 tuhatta ihmistä ja 11 tuhatta autoa lähtee kotiin, niin siitä tulee kaaos, mutta ei. Täällä ihmiset kulkevat rauhallisesti. Kukaan ei töni eikä etuile. Tilaakin on riittävästi. Autotkin antavat vuorotellen tilaa toisille. Parkkihallissa sireenit soivat voiton kunniaksi. Kun istuimme tunnelmallisessa parkkihallissa autoon, niin taas oli viittojia minne ajaa. Tuolta suuresta parkkihallista on niin paljon ulosajoväyliä, ettei suuria ruuhkia tule, ei myös ulkopuolella, kun tiet vetävät hyvin. Olimme jo 12 minuutin päässä moottoritiellä menossa ja tuossa matkalla maksettiin parkkimaksukin. 

Soleil

Ps. Pikkuhiljaa Dolomiitin reissujuttukin etenee.