Blogissa kerron positiivisesti matkailun iloista ja elämyksistä,ulkosuomalaisen karavaanarin silmin. Myös siitä kuinka on hieno tunne,kun haave ulkomailla asumisesta on toteutunut ja koti on nyt keski-ikäisenä löytynyt Saksasta lumoavien Alppien läheltä. Vähän muustakin elämästä. Luontokohteet on kiinnostuksen kohteemme numero yksi. Vuoret ovat suuri intohimomme. Teemme vaellus- ja pyöräretkiä,bongailemme lintuja sekä etsimme geokätköjä. Välillä käymme myös tutustumassa kaupunkeihin. Takanamme on matkailua henkilöautolla vuodesta 1987 lähtien ja asuntoautoilua vuodesta 2000. Matkoilla kaulassani roikkuu aina pokkarikamera,rakastan sillä räpsiä paljon kuvia. Tämä blogi koostuu tärkeistä muistoistamme. Tervetuloa mukaan!

tiistai 19. helmikuuta 2019

1-12.1.2019 Loppiaisreissu: 4.Osa: Pyöräretkiä

Pieniä seikkailuja toskanalaisissa maalaismaisemissa sekä lintujen elämän tiirailua.


8.1.2019: Olimme tarkailleet taas sääennusteita. Orbetellossa, missä huppumies säikytteli ja jossa alkuperäisen suunnitelman mukaan oli aikomus olla muutama päivä pitempään, oli nyt vain vähän lämpimämpää kuin täällä. Tämä alue meillä ei ollut tämän reissun suunnitelmissa ollenkaan. Livornon pohjoispuolella oleva luonnonpuisto Natural Park Migliarino San Rossore oli paluumatkan ja koko reissun ykköstutustumiskohde, mutta sinne luvattiin muutama aste kylmempää kuin tänne, niin päätimme jäädä paikoilleen Wohnmobilstellplatzille-Agriturismo Isolottolle. Tällä pienellä alueella ei ollut koko aikana meidän lisäksi kuin yksi mies koiransa kanssa, joka taisi olla alueen vakipaikkalainen.

Huppumiesasia ja se näky aina välillä kummitteli mielessä ja näkyi silmien edessä. Oli se sen verran säikäyttävä kokemus. Monesti ihmettelen sitä, kuinka monet jakavat lähes kaiken somemaailmaan. Ilmoittavat netissä kuinka kotoa on lähdetty reissuun ja missä milloinkin ollaan, esitellään mm. kuvaus ja muut välineet sekä autokin aivan rekisterikilpeä myöten. Itse en aivan turvallisuuden takia näytä kuvissani mökkiautoamme upeiden maisemien äärellä, vaikka kuvia kyllä löytyy. Monesti myös ajattelen, että kissojen kuvatkin täällä on liikaa, mutta heidän kuvia tänne muistokirjaan haluaa jättää kuitenkin muistoksi. Aikaisemmin innokkaana ja puheliaana ihmisenä laitoin jonkun epämääräisen kuvan reissusta, joka ei edes kertonut missä olemme blogin naamakirjasivuille, mutta kun siitäkin alettiin arvostelemaan, että en kerro mistä kuva on otettu, niin poistin koko sivut käytöstä. No, jokainen saa tehdä niin kuin itse haluaa ja parhaaksi näkee.

Kuvasta klikaamlla kuva näkyy näytöllä isona.

Täksi tiistaipäiväksi lupasi pilvistä säätä, mutta seuraavina päivinä ennustettiin auringon sitten paistavan.

Ensin teimme pienen vauhtimutkan rannalle. Jonka jälkeen lähdimme pyöräilemään pohjoiseen päin ja Piombinon kaupunkia kohti. Ensin oli poljettavana kymmenen kilometrin suora. Matkalla kävimme katsomassa lintupaikkaa. Alueen infotaulusta selvisi, että alue on tähän aikaan vuodesta kiinni. Alueen rakennuksella oli kuitenkin kolme ihmistä jotakin puuhailemassa. Mieheni kävi heidän luona juttelemassa, kun löytyi yksi englanninkielen taitoinen. Nainen ehdotti, että jos huomenna tulemme puoli kymmenen aikoihin, niin saamme tehdä puolentoistatunnin kierroksen luonnonsuojelualueelle.


Italia ei ole pyöräilijän ihannemaa. Maassa on hyvin harvoin pyöräteitä, vaan pyöräillä pitää muun liikenteen seassa. Kymmenen kilometrin suoran jälkeen, kun liikenne oli ennen Fiorentinaa vilkkaampaa minua alkoi isojen kuorma-autojen seassa jo pelottamaan. Kuitenkin uskalsin ajaa isomman risteysalueen läpi. Välillä oli rauhallisempaa, kun oli pieniä pätkiä piennaraluetta, jossa oli vähän turvallisemman tuntuista pyöräillä. Sai myös olla tarkkana tiessä olevien railojen ja kuoppien takia, ettei niihin aja. Piombinon lähettyvillä kurvasimme päätieltä rauhallisemmalle teollisuusalueelle.


Liikennettä ei nyt kuitenkaan paljoa ollut, mutta silti se tuntui liialta näissä olosuhteissa. Taas toisaalta rauhoitti, kun huomasi italialaisien autokuskien olevan huomaavaisia pyöräilijöitä kohtaan.


Pääsimme turvallisesti hengähtämään rantaan ja katselemaan maisemia Piazza Boviolta.




Kaupungin pohjois-puolella ennen satamaa oli noin kilometrin verran pyörätietä ja tämä tuntui juhlalliselta.


Täältä lähti vaellus- ja maastopyöräreittejä, Inizio Sentiero Costiero Cala Moresca Baratti, rantaa ja luonnonpuistoa pitkin Populoniaan ja Barattiin. Täältä oli kauniit näkymät merelle. Aluksi reitti oli leveää, mutta kivinen, jota ajoimme noin kaksi ja puoli kilometriä. Sen jälkeen kulkureitti meni niin kapeaksi, että päätimme olla lähtemättä seikkailemaan tuota 4-5 kilometrin matkaa metsän halki, kun oli korkeuserojakin ja pyöräily osaltani polulla olisi varmasti mennyt raskaaksi talutushommaksi. Olisi tuossa seikkailussa voinut tulla pimeäkin, mutta varmasti olisi ollut mukava. Yritettiin myös yhtä toista reittiä, mutta sekin oli kapea polku.


Palattiin takaisin Fiorentinaan, josta sitten lähdimme päätietä pitkin Barattia kohden. Liikennettä tällä tiellä oli vain vähän. Barattissa oli hiljaista ja kaikki paikat kiinni. Ei edes kahvia mistään saanut.




Pyöräilimme Baratin satamaan siinä toivossa, jos siellä olisi joku paikka auki, mutta ei ollut.


Matkalla oli etruskien aikaisia raunioita.


Ylhäällä kukkulalla oli aikoinaan etruskien perustama Populonian kylä, jossa asuu tällä hetkellä alle kaksikymmentä asukasta. Siellä olisi ollut raunioita lisää ja museoita, mutta ilta alkoi jo vähän hämärtämään, niin jätimme siellä käymättä.


Pienen sataman kissat kyllä tiesivät ketkä tykkäävät heistä. Yläkuvassa alhaalla oikealla oleva kissa oikein heräsi verkkosaavien vierestä nukkumasta ja tuli luoksemme. Sen toinen silmä näytti hyvin oudolta ja mitä ilmeisimmin oli sokea.


Palasimme toista reittiä maalaismaisemien halki Fiorentinaan. Paikoin isännät tekivät täälläkin peltotöitä ja hökkelitalojen luona poltettiin roskia.


Meillä oli hirvittävä nälkä. Tässä ja tämän näköisissä maisemissa oli baari auki. Eihän sieltä tähän aikaan iltapäivästä saanut edes pizzan palasta. Ainoastaan kaksi erilaista sämpylää oli myytävänä. Leipä tuossa minun sämpylässä maistui hiivalle, mutta hyvää se teki nälkäiselle vatsalle. Sillä hyvin jaksoi vastatuuleen polkea kymmenen kilometrin suoran.


Oli kaikesta huolimatta mukava pieni seikkailu tämä pyöräretki, kun näki ja koki paikallista elämää. Älykelloni piirsi kuljetun reitin, jolle tuli matkaa 64 kilometriä.


9.1.2019: Ihanaan ja aurinkoiseen aamuun saimme herätä. Hilpein mielin lähdimme taas pyöräilemään edellispäivän pyöräily takapuolissamme tuntuen. Mikäpä siinä oli pyöräillessä, kun vastaan tulevat kilpapyöräilijät meitä iloisesti tervehtivät, niin kuin olivat edellispäivänäkin tervehtineet. Ilmeisesti kuuluimme heidän joukkoonsa. :)

Pian olimmekin peräkanaa pyörillä ajellen luonnonpuistossa, Riserva Naturale Oasi WWF Padule Orti-Bottagonessa. Tämä olikin jännä suoalue tavallaan kaupungin kupeessa, mutta kuitenkin maaseudulla, kun vielä luontopaikkaa ympäröi voimalaitokset ja teollisuusalueet.  


Yhtään uutta lintulajia ei tavattu, mutta kymmenittäin eri lajeja, jalo-, silkki-, kapusta- ja harmaahaikaroita, joitakin flamingoja, merimetsoja, sinisorsia, lapasotkia, muuttohaukka, ym. Ainut harmi oli vain puolentoista tunnin aika, minkä saimme vain alueella viettää, kun äkkiä olisi mennyt puolta pitempikin aika. Hyvä oli, että edes tämän verran päästiin paikkaa näkemään, varsinkin kun paikka oli virallisesti kiinni.


Tämä oli taas niin mahtava kurkistus lintujen maailmaan ja niiden elämäänsä. Tähystellä niiden elämää pienen lintukamerani etsimen läpi ja napata kuvia niistä hetkistä, mm. kun silkkihaikara heitelee kalaa suuhunsa tai kun jalohaikarat uhittelevat toisilleen.

Jo haikaroiden hiippaileva kävely, kun ne keskittyneesti katselevat vedenpinnan alta syötävää, saa niin hyvälle mielelle ja hymyn kasvoille. Kaukana vastarannalla istui kyyryssä noin 15 harmaahaikaraa. Olivat niin hassunnäköisiä, kun aamupäivän auringossa nuokkuivat ja ottivat aurinkoa.


9.1.2019: Padule Orti-Bottagone



Jatkoimme kiireettömästi pyöräillen matkaa. Aurinkosää ja talvinen lämpö tuntuivat mukavalle, kun Roomasta 250 kilometrin päässä maalaistunnelmissa pyöräilimme.


Ajelimme katselemaan, miltä näyttää Venturina Terme -kaupunki. Täällä saimme sentään vatsoihin täytettä, hyvää pastaa. Kävimme myös kauppakeskuksessa ostoksilla.


2012 syksyn kolmen viikon Toscana-reissusta jäivät päällimmäisenä mieleen kuoppaiset tiet. Tälläkin reissulla olimme niitä jonkun verran kokeneet. Nyt niitä saimme lähemmin katsella, kun sai varoa ettei vaan tien railoon tai syvään kuoppaan aja. Näistä kuvista ei aivan oikeaa kuvaa saa, millaiset olivat nuo kaksi P-paikaa, kun puunjuuret olivat isoja korkeita muhkuroita tehneet. Mökkiautolla, kun olisi siihen ajanut niin ei olisi mukavalle tuntunut.


Kyllä kai Saksassa olisi tuollaiset levähdyspaikat suljettuna. Tulimme siihen tulokseen, että kotona on asfalttiset peltotietkin paremmassa kunnossa kuin täällä monin paikoin kylien väliset päätiet.


Edellisessä osassa kirjoitin niistä suljetuista parkkipaikoista. Niitä oli täälläkin päin.


Vielä kävimme päivän päätteeksi istumassa rannalla. Katsoimme kun kaksi miestä lähtivät kalastamaan. Vetäen pitkin rantaa plaanareitaan.




Tässä ajoreitit. Pituutta ei tänään pyöräretkelle tullut kuin 35 kilometriä.

Muita juttuja

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...