Muistokirjani matkailun iloista ja elämyksistä ulkosuomalaisen karavaanarin silmin. Myös siitä kuinka on hieno tunne, kun haave ulkomailla asumisesta toteutui tammikuussa 2011. Vähän muustakin elämästä. Luontokohteet on kiinnostuksen kohteemme numero yksi. Teemme vaellus- ja pyöräretkiä, bongailemme lintuja sekä etsimme geokätköjä. Välillä käymme myös tutustumassa kaupunkeihin. Takanamme on matkailua henkilöautolla vuodesta 1987 lähtien ja matkailuautoilua vuodesta 2000. Tervetuloa mukaan!
Ja niin kiitollisena, vaikka vuorille oli lunta satanutkin heinäkuussa, eikä Mieheni kaunis ajatuskaan vuorilla nautitusta aamupalasta mennyt aivan suunnitelmien mukaan.
Tältä näytti live kameran kuva perjantai aamuna Nebelhornin huipulla ja lehdessä kerottiin, että on satanut kymmenen senttiä lunta. Mitä ihmettä, heinäkuun puolessa välissä on tullut talvi? Lämmintäkin oli vain asteen verran, kun edellisviikonloppuna oli hellelukemat.
Menimme Wohnmobilstellplatz Oberstdorfiin viikonlopuksi. Tämä ei ole leirintäalue vaan matkaparkki. Täältä kuitenkin löytyy kaikki karavaanarille tarpeellinen, aivan pyykinpesukoneesta lähtien. Sijainti aivan kaupungin keskustan vieressä ja hissiasemakin lähellä. Näiden sivujen mukaan tässä olisi 200 paikkaa. Alue oli lauantaina lähes täysi. Oli ruotsalaisia, norjalaisia, belgialaisia, ranskalaisia ja sveitsiläisiä, muttei yhtään suomalaista mökkiautoa.
Meille tämä seutu aivan Immenstadt im Allgäusta asti koko Stillachtalin - laakso ja umpikujatie Itävallan puolelle Baadiin, Kleinwalsertalin-laakso on hyvin mieluista seutua, rakastakin. Täältä kun ei voi kulkea vain läpi johonkin, tekee alueesta jotenkin erityisen rauhallisen. Tänne tullaan ulkoilemaan ja urheilemaan aivan asiasta tehden. Jos vertaan vaikkapa Füssenia ja Oberstdorfia, niin Oberstdorf on mukavampi paikka. Kauniimmat ja suuremmat, vaikka alas laaksoon ei paljoa näykään, vuoret ympärillä ja itse kaupunkikin on alppimaisempi taloineen kuin Füssen.
Ennen Oberstdorfia, aivan kaupungin kupeessa, on muutama parkkipaikka mihin voi autonsa jättää pitemmäksikin aikaa parkkiin. Katsoin kuvia ottaessa kahdesta paikkaa päivähinnan, niin se oli 4.50e ja 5 e. Tuolla parkkimaksukuitin toisella osalla saa sitten kulkea paikallisbusseilla ilmaiseksi. Tietoni mukaan vaikka aivan Stillachtalin peränurkille bussipysäkille asti. Jos on Allgäu-Walser-Card, niin sillä pysäköinti on ilmaista.
Vuorille oli yön aikana satanut vähän lisää lunta, joten lähdimme lauantaina pyöräilemään. Kävimme pyöräilemässä vajaan 20 kilometrin lenkin. Kuljettiin monen eri joen varrella, kolmen joen yhtymäkohdassakin, metsässä ja peloilla. Sekä vähän kiertelimme Fischen im Allgäussa ja Oberstdorfissa kauppojakin. Illalla vielä kävimme muutaman kilometrin verryttelykävelyn tekemässä seuraavan päivän retkeä varten. Tässä kuvia päivästä.
16.7.2016: OBERSTDORF UND FISCHEN IM ALLGÄU
Vakuutusasiasta vähän ajatuksia. Meillä on kyllä asiaa ajateltu jo vuosia sitten, muttei tarpeeksi hyvin. Olimme jostain kuulleet, että jos jotakin tapahtuu vuorilla, niin pelkkä eurooppalainen sairaanhoitokortti ei riitä, jos joudutaan pelastamaan helikopterilla vuorilta, vaan siitä tulee itselle maksettavaa. Onhan kysessä erikoistehtävä. On eri asia kuljettaa onnettomuuspotilas ja allergia reaktion saanut työpaikaltaan helikopterilla. ADAC:lta ostettiin sitten lisävakuutus sairaus- ja tapaturmajuttuihin ulkomaanreissuille, joka on jatkuvasti voimassa.
Kiitos paljon tästä Jaaskareille ja Mieluusti Maailmalla -blogin tälle jutulle. Kiitos myös paljon muista jutuista ja kuvista. Aloin miettimään meidän turvaa, sitä onko se riittävä ja mitä se korvaa. Entä jos jotakin sattuu emmekä saakaan apua, kun vuoripelastusvakuutus puuttuu tai tuo mikä meillä on, ei olisikaan riittävä. Entä jos helikopterilento maksaa 5-7 tuhatta euroa ja tuon joutuu itse maksamaan. Enkä ollut ennen kuullut Bergrettungin jäsenmaksusta.
Ymmärrän hyvin, että tähänkin asiaan on oma vakuutuksensa. Täällähän kaikki maksavat kallista sairausvakuutusta, on palkasta lähes 20% josta työnantaja maksaa puolet, mutta sitten terveydenhoito toimiikin loistavasti. Myös joka kotitaloudella pitää olla erillinen vastuuvakuutus, jos aiheuttaa toiselle vahinkoa.
Joka paikassa kulkiessa on tietysti omat vaaransa. Useimmin tuo tapaturma sattuu kotona, jonne myös useimmin kuollaan. Vuorilla on omat erilaiset vaaransa. Vaikka kunnon vaelluskenkiä käyttääkin, saattaa sattua jotakin arvaamatonta, kompastua ja loukata itsensä tai sitten vain venäyttää jonkun paikan, jonka jälkeen kävely on vaikeaa tai jopa mahdotonta. Mulla on kokemusta siitäkin, että nousu kyykystä tai kumarasta voi saada aikaan sen, että käveleminen on tuon jälkeen vähissä. Tai sitten, kun tuolla vuoripolkuja henkihieverissä pulssi korkealla kipuaa ja ikä alkaa lähennellä viittäkymmentä, niin aina myös sairauskohtauksen mahdollisuus kasvaa. Korkealta voi yllättäen tippua kivi tai kivivyöry päälle. Tästä katsoimme talvella Ifen-vuorella filmiä. Aika yleistä on myös tapaukset jopa aivan kuolemat, että salama iskee. No, tuolloin ei ole enää itse huolehtimassa siitä mihin joutuu ja kuka maksaa, mutta vakuutus tuo tuonkin varalle läheisille helpotusta.
Tarkempi tutkiminen osoitti, että tuo meidän ADAC:in vakuutus korvaa vain 2500 euroa pelastustehtävästä.
Tietysti toivoo ettei koskaan mitään tapahdu, mutta kun sitä ei voi etukäteen tietää ja hyvä kun ei tiedä. On hyvä varautua ja helpottaa omaa mielenrauhaa ottamalla vuorireissujen turvaksi lisävakuutus. Bergrettung on itävaltalainen vuoripelastusseura. 24 eurolla saa vuodeksi pelastusturvan joka on voimassa ympäri maailmaa.DAV on saksalainen Alppiklubi, johon kuuluu muitakin etuja, mutta myös Bergrettung. DAV:ssa on pelastuksesta enimmäiskorvaus 25 tuhatta euroa, kun Bergrettungissa on 15 tuhatta. Varmasti tuo 15 tuhattakin on riittävän hyvä. Ajattelimme vähän kotiin päin ja liityttiin DAV:iin vaikka se kalliimpi olikin.
Meillä vuorilla aina kulkee mukana repussa myös pieni vaeltajan ensiapupakkaus, sekä kinesioteippiä ja ideaalisidettä. Sekä minulla myös suomalainen kyypakkaus, enemänkin ampiaisen piston varalle, kuin käärmeiden puremaan.
Olette vuoristossa, huomioikaa Alppien vaarat!
Aamuin illoin saimme katsella kun lehmälauma käveli pitkin Oberstdorfin katuja aivan mökkiautomme takaa kellot kilkattaen laitumelle ja navettaan. Kissatkin tuota ihmettelivät.
Rakas Puolisoni ehdotti lauantaina, että mennään sunnuntaiaamuna aamupalalle ylös vuorille. Kyllähän tuo romanttisen ihana ajatus rouvallekin hyvin sopi. Pakkasimme jo illalla reppumme valmiiksi. Aamulla oli vain tehtävänä Kissojen hoito ja vaatteiden nakkaaminen päälle. Juotiin kuitenkin lasilliset tuoremehua lähtiessämme. Olimme hissiasemalla jo hyvissä ajoin, varttitunti ennen kuin hissiaseman piti aueta, mutta siellä oli lappu luukulla. Ensimmäinen hissi oli teknisten ongelmien takia suljettu heinäkuun 22. päivään asti.
Minua kyllä aluksi vähän tympäsi. Juttelimme, että mitä teemme. Lähdemmekö jollekin toiselle vuorelle vaiko kävelemään.
Nebelhornin Talstation on 828metrin korkeudella, seuraava hissiasema Seealpe on 1280 metrissä, siitä seuraava Station Hofatsblick on 1932 metrissä ja huippu, Nebelhorn Gipfelstation 2224 metrissä. Nyt ainoastaan yksi hissi oli toiminassa Seealpesta 1280 metristä Station Hofatsblickiin 1932 metriin. Nebelhorn Gipfelstation 2224 metrissä on suljettuna isojen rakennustöiden vuoksi. Joulukuussa tuonne avataan hieno näköalapaikka.
Päätimme lähteä kävelemään 828 metristä 1280 metriin. Matkaa tästä oli vain kolme kilometriä tälle toiselle ja ylemmälle hissiasemalle, mutta kuitenkin 452 nousumetriä. Kuljettiin 1c-reittiä. Eli aamuverryttelyksi kahdesti Kemijärventieltä Rukan huipulle korkeusmetreissä tai melkein Saanan päälle. Reitti muuttui hyppyrimäkien kupeesta niin kauniiksi. Olimme ihastuksissamme ja tyytyväisiä ettei hissi toiminut. Näin sitten näimme tämänkin. Reitti kulki ihanasti puron vartta pitkin melkein koko matkan. Matkalla oli useita, kaksi korkeatakin, vesiputousta. Jyrkemmissä kohdissa oli portaikkoja. Niin kaunista ja romanttista. Kiirettä ei pidetty. Aikaa meni vajaat 1h ja 20 minuuttia. Kuvaamaan pysähdyin kymmeniä kertoja matkan aikana.
Auringonsäteet valaisivat hikistä, mutta niin mukavaa taivalta aamupalalle.
Seealpe 1280 metristä noustiin hissin kyytiin ja Station Hofatsblickille 1932 metriin. Lämmintä oli ylhäällä reilu 8 astetta. Vatsaa kurni jo kovasti, sillä matkalla emme ottaneet kuin kerran vesihörpyn, vaikka repussa olisikin jotakin pientä välipalaa löytynyt. No, aamupalaaika oli tietysti juuri vähän ennen tuloamme loppunut, mutta löytyihän ravintolasta kuitenkin jotakin syötävää.
Meillä oli aikomus kiertää tämä reitti, Großer Daumen. Tämä olisi ollut niin hyvä harjoitusvaellus, kun polku kulkee kallioisella polulla. Pituutta olisi ollut 9.2km ja nousu- ja laskumetrejä noin 560. Minulla oikutteli polvi ensimmäisen kerran Tonavan laaksossa siinä kilometrin loivassa laskussa. Tuli kova kipu polven ulkosyrjälle joka säteili ylös ja alaspäin jalassa. Meidän oli täältä palattava loppumatka kävellen ja siinä tulee kolmen kilometrin matkalla noin 450 laskumetriä. Ei uskaltanut ottaa riskiä kuitenkaan kävellä tuhat metriä alas päivän aikana. Onneksi tuota kipua ei tullut tänään missään vaiheessa.
Kävelimme helpon vain kolmen kilometrin reitin jossa tuli 165 nousumetriä ja laskumetriä. Monet kerrat istahdimme katselemaan ja nauttimaan maisemista mitä ympärillämme oli. Ne lumosivat ja saivat taas niin suuren ilon ja nautinnon aikaan vuorihullun mielelle. Lumisellakin polulla käveltiin, mutta lumikaan ei haitannut muuta kuin auringon paisteessa sen sokaiseva kirkkaus. Pieniä puroja valui alas rinteitä, oli tullut kevät keskelle kesää. Voi kuinkahan monesti sanoinkaan, että niin ihanaa ja niin kaunista huokailen ihastuksesta. Tuon kaiken ihanan ja kauniin aivan halusin ahmien taltioida mieleen ja sydämeen, ottaa tuosta kaiken positiivisen energian itseensä.
Minun oli pakko taas laittaa taustamusikiikiksi Coming Home. Saksaan, kun muutimme meillä molemmilla oli heti voimakkaana tunne ensimmäisen kerran elämässä, että kotiin tultiin. Tuo tunne on vain vuosien myötä vahvistunut. Aina myös vuorilla on hyvin vahva tunne siitä, että kotona ollaan. Siellä missä on erityisen hyvä olla ja mitä suuresti rakastaa. Pienen ihmisen arkisia iloja, mutta niin suuria.
Niin kiitollinen, kun näitä vuoria voi sanoa kotivuoriksi.
17.7.2016:
NEBELHORN
Kiitos aamupalasta, upeista hetkistä ja maisemista! Soleil
Viisi ihanaa ja muistorikasta päivää pikkuautolla ajellen ympäriinsä.
Meillä oli mukavat muistot edellisvuoden Joululomalta, kun vuokrasimme henkilöauton ja lähdimme sillä kurvailemaan maaseudun pikkuteille. Tämä oli kerrassaan ihana päivä, IHANA AUTORETKI MAASEUDULLA ESPANJASSA. Onneksi tietokoneeni kansioista tuota autoretkipäivää voin käydä aina yhä uudestaan fiilistelemässä. Usein jopa kyynel vierähtää poskelleni, kun tulee niin mukavia muistoja tuosta seikkailupäivästä. Kiitos!
28.12.2015: Leirintäalueelta vuokrasimme nytkin auton viideksi päiväksi alle sadan euron hintaan vakuutuksineen. Tämä on Espanjassa edullista. Ja sehän oli sitten taas mukavaa rauhallista menoa. Vuosi aiemmin kävimme Rojaleksen pikkukaupungissa kävellen kiertelemässä, mutta meillä jäi katselematta Cuevas Del Rodeo-luolat. Niinpä suuntasimme aivan ensimmäiseksi näitä nyt autolla katselemaan. Näissä muutamassa vanhassa asuntoluolassa asutaan vieläkin, mutta pääasiassa asunnot näyttivät olevan käsityöläisten ja taiteilijoiden työpajoina. Sitä taas ihmettelin, että miten ihmiset elää. Tämä on yksi suosittu turistien käyntikohde ja törkyläjiä oli täälläkin.
Cuevas Del
Rodeo
Tämän jälkeen suuntasimme Torreviejan keskustaan ja rannalle kävelemään.
Torrevieja
Paluumatkalla käytiin kauppakeskuksessa.
Kisut saivat uusia leluja ja siitäkös syntyi suuri ilo kaikille. Jätkä aivan ihanaksi villiintyi, puuhkahäntä vain heilui. :)
29.12.2015: Teimme aivan ihanan kiireettömän autoretken Hondonin laaksossa. Ajelimme ainakin Hondón de los Frailes-, La Canalosa-, El Fondó de les Neus-, Alguasta-, Pilares-, La Romana-, Algueña-, El Cantón-, El Partidor- ja Mahoya -kylien läpi. Käytiin ajelemassa massiivisen näköisen marmorikaivoksen alueella Algueñassa. Ajoimme niin kapeilla teillä, jonne emme olisi mökkiautollamme ajaneet. Tämmöisestä autoretkestä tykätään. Paljon kauniita laakso- ja vuorimaisemia.
29.12.2015:
HONDON VALLEY
30.12.2015: Tämä oli ollut mielessä meidän ensimmäisellä Joululomalla, kun Albirissa olimme, mutta tuo jäi silloin käymättä. Olin aivan unohtanut tämän El Castell de Guadalestin maalauksellisen pikkukylän. Kiitos, sinulle suomalainen Karavaanari, joka kerroit tästä paikasta! Niin lähdimme heti aamusta iloisin ja avoimin mielin nauttimaan tästä päiväreissusta, maisemista ja tunnelmasta, myös toistemme seurasta. Ilmakin oli mitä parhain. Kylän päänähtävyydet: "- L'Alcozaiban (myös San Jose) -linna, jonka maurit rakensivat 1000-luvulla. - Alcalá, kallionjyrkänteellä sijaitseva torni. - Katolinen barokkikirkko, Mare de Déu de l'Assumpció/Nuestra Señora de la Asunción, rakennettiin 1700-luvulla. - Guadalestin vankityrmä, rakennettu 1100-luvulla.
- Museot, mm. nukketalomuseo, kidutusmuseo, moottoripyörä- ja miniautomuseo sekä Orduña-suvun museo." Kopio, näiltä sivuilta.
Menoreittimme.
Tämä alle 200 asukkaan kylä on yksi Espanjan suosituimmista turistikohteista noin 2 miljoonalla vuosittaisella vieraalla. Nyt vieraita oli, muttei tungokseen asti. Kylä sijaitsee 595 metrin korkeudella kolmen vuoren laaksossa. Pohjoisessa on Sierra de la Xortà (1126 m.) etelässä Sierra de Aitana (1558 m.) ja lännessä on Sierra Serrella (1361 m.).
Oli ihana istahtaa tupaten täynnä olevaan ruokapaikkaan syömään päivän menu. Meteli oli melkoinen, kun perheet ja vaeltajat toisilleen isoäänisesti juttelivat. Tuli aivan muistoja mieleen, ruokapaikkametelistä Kiinasta.
Kylä on kerrassaan ihastuttava. Vuoret kauniisti siinä ympärillä ja alhaalla Guadalestin patojärvi. Ylhäältä kylän linnoitukselta on kaunis näkymä aivan merelle asti ja ihanaan Alteaan reilun kahdenkymmenen kilometrin päähän. Mitkä vaellusmaisemat tämä seutu tarjoaakaan, voin vain kuvitella.
Ihastelimme, katselimme ja nautimme näistä maisemista ja tunnelmasta suurella sydämellä!
EL CASTELL DE GUADALEST
Täältä ei olisi millään malttanut lähteä pois. Aivan mahtava päivä. Ajelimme kauniiden espanjalaisten vuorimaisemien läpi, ilma oli lämmin, aurinko paistoi ja seura parasta. Tämän loman pohjois-Espanjan vuoripäivien jälkeen toiseksi muistorikkain päivä.
Ja tässä paluumatkamme.
31.12. 2015: Käytiin katselemassa Santa Polan kaupunkia ja ranta-aluetta.
Vuoden 2015 viimeiset kuvat näistä meidän niin rakkaista "iltatähdistä". Kuvat otettu illalla yhdentoista jälkeen. Ilmeet jo kertovat, että eikö me aleta jo nukkumaan. Kuningatar on jo väsähtänyt. Jätkäkin lempipaikallaan isännän jalkojen päällä nukkumaan lähtöä odottaa.
Ei ihan vielä aleta, kun isäntä ja mamma käyvät hetken katsomassa leirintäalueella uudenvuoden juhlintaa ja vaihtumista. Meidän uusi vuosi vaihtui moottoritien päällä sillalla johon leirintäalueen pieni ilotulitus hyvin näkyi. Espanjassahan ei yksityiset ilmeisesti saa ampua raketteja ja tuon ymmärrän hyvin, kun ruohikot ja metsät ovat niin kuivia. Leirintäalueen ravintoloiden, kaupan ja kylpylän pihalla oli perhejuhla. Järjestettyä ohjelmaa sekä paljon iloa ja naurua sekä tanssia ja musiikkia. Espanjassakin kuuluvat hatut ja pillit Uuden Vuoden juhlintaan samallalailla kuin Saksassa. Lapset polttivat sädetikkuja. Musiikki kuuluikin vaimeasti mökkiautoon aivan aamuviiteen asti.
Niin päättyi vuosi 2015 ja alkoi uusi 2016.
1.1.2016: Viimeinen autoretkemme suuntautui Guardamar del Seguran rannalle. Olemme kahtena edellisenä vuotena kävelleet Uuden Vuoden päiväkävelyn Altean ja Albirin rannalla. Tuntui mukavalta vuosi aloittaa nytkin meren rannalla käsikädessä kävellen, nyt lisäksi pehmeällä ja lämpimällä rantahietikolla. Niin kuin tuo nuoripari edessämme, vanhemmat myös luonnollisti samaan tyyliin. Seurattiin rannan rauhallista elämää, jonkun koirien villejä juoksuleikkiä. Rantakadulla krääsäkauppiaat yrittivät tehdä kauppaa. Iloa toi myös pyhävaatteissa häkkilintua ulkoiluttavat pikku-tytöt.
Mielissämme oli myös vähän jo haikeutta, kun puhuimme, että huomenna on käännettävä nokkamme pohjoista kohti. Tässä talvisäässä olisi niin mukava jatkaa lomailua.
Mökkiauton etuteltassa oli ikkunat ja ovi auki, mutta mittari näytti mukavasti 33.3 lämmintä näin Uuden Vuoden päivänä ja tuohan tuntui meistä mukavalta. Tämä 2015 Joululoma oli ollut paljon lämpimämpi kuin edellisvuoden. Ei ollut niitä kovia tuuliakaan ollut.
Niin tuttu näky tämä. Jätkä kyllä tietää lämpimimmän paikan mökkiauton ikkunoilla. Voi miten hän nauttikaan kolmannesta Joululomasta Espanjan auringossa ja lämmössä! Hän niin rakastaa aurinkoa, niin kuin mammansa ja isäntänsäkin, kissoistamme eniten.
Illasta purimme leirimme. Aamulla matkamme jatkui.
Soleil
Jatkuu paluumatkalla,..
Ps. Kirjoitettu 18.07.2016. Nämä Joululoma muistot ovat niin ihania, kun kaikki karavaanarit ovat vielä onnellisesti yhdessä ja kaikki on hyvin. Näiden kuvien läpikäyminen on ollut hyvin raskas ja vaikea tehtävä. Mehän olimme Ramseksen kanssa yhdessä kaikki alkureissun kuvat läpikäyneet, osan tästä 5.osasta, mutta Ramseksen lähdön jälkeen meni aikaa etten voinut tulla näitä kuvia edes katsomaan. Hän oli minun sylissä tai makasi hiirikäteni päällä niin kuin noin tunti ennen lähtöäkin. Kuvia läpikäydessä on välillä tuntunut, että sydän pakahtuu ikävään, eikä kyyneltenkään läpi ole aina ollut hyvä näkyvyys.
Vielä olisi noin 800 kuvaa läpikäytävä meidän viiden ja parhaan karavaanariporukan viimeiseksi jääneeltä Joululomalta. Se ei ole helppo tehtävä, enkä tiedä pitkäänkö aikaa tuossa menee. Helpompi olisi jättää homma kesken. Toisaaltahan nämä kuvamuistot on suuri rikkaus, mutta taas toisaalta niin ikävä asia, kun ei enää viidestään Joululomalle päästä. Täytyy ajatella näin.
Elämä ei ole ne päivät jotka ovat menneet, vaan ne jotka
jäivät muistiin.
Tonava-joen kosteikolla kuljettiin niittyjen ja peltojen halki Afrikasta Skotlantiin. Siltä ainakin tuntui eläimiä katsellessa. Sekä vähän vehnästäkin.
Mikähän tämä oudon näköinen kukka oikein on?
Perjantaina oli mökkiauto pakattuna vuorille lähtöä varten. Lupasi pitkästä aikaa aurinkoa viikonlopuksi vuorille, erityisesti sunnuntaille. Oli polkukin valmiiksi katsottuna reilun kahden kilometrin korkeudesta mikä lauantaina tallusteltaisiin. Toiveet oli korkealla siitä, että saisimme ihastella alppinaakkojen lailla hienoja vuorimaisemia auringon porottaessa valoa. Kunnes vahingossa kosketin polveani ja huomasin sen olevan pieneltä alueelta kuuman ja punaisen. Eli se edellisviikonlopun kilometrin pituisen alamäen kipu polven ulkosyrjälläkö tämän nyt sen aiheutti? Keskiviikkona kotikukkuloilla en mitään erityistä huomannut. Polvi ei ole ollut kipeä. Oli ehkä jotakin pieniä tuntemuksia vain. On aivan normaalia ollut puolet elämästäni, että jaloissani ja varpaissani on selästä johtuvia erilaisia oireita aivan päivittäin, mm. turruutta, nipistelyä ja välillä polttelua. Joinakin päivinä vähemmän ja toisina päivinä enemmän. Jo 15 minuuttia pyöräilyä saa jalat ja toisen käden turraksi. Nämä asiat estävät niin paljon tekemästä asioita, mistä pitäisin ja mistä rakastaisin. Viimeksi tällaisia oireita on ollut polvessa ala-asteikäisenä, kun keväthangilla laskin vauhdilla vaaran päältä ja suksi tarttui vauhdissa johonkin oksan lenkkiin. Kaaduin ja polvi vääntyi. Polvesta tuolloin jouduttiin vettäkin ottamaan pois. Sama polvi on kyllä kyseessä. Mistähän nyt tämmöinen murhe tuli? Toivottavasti ei nivelrikon oireita. Laitoin polveen heti kylmän jyväpussin pakastimesta, voitelin hevosvoiteella, aloin syömään iburofeiinia sekä laitoin polveen kinesioteippauksen ohjeiden mukaan. Lisäksi voitelin polven Voltarenillä ja suuhun heitin nivelten hyvinvoinnille lisävitamiineja, kun niitä oli kaupasta myöhemmin haettu. Pian ei enää polvea kuumottanut, mutta päätettiin jäädä kuitenkin kotiin. Lauantain tuntien shoppailureissu ei tuonut mitään uutta, joten päätettiin sunnuntaiaamuna lähteä päiväreissulle.
Käytiin 1- ja 2-paikoissa. Kopio kartasta näiltä sivuilta.
Olimme olleet Tonavan laaksossa viikko aiemmin kalliomaisemissa nyt ajateltiin käydä katomassa vähän erilaista aluetta, Tonavan kosteikkoaluetta. Ajeltiin mukavien pikkukaupunkien Leipheimin ja Günzburgin lähelle Schwäbische Donaumoosille, Leipheimer Mooselle.
Suuntasimme ensin Leipheimer Moosen länsipuolelle ja kävelemään tämä reilun neljän kilometrin reitti.
Ensin reitillä oli strutsitila. Strutsi on afrikkalainen lentokyvytön lintu. Korkeutta tällä uljaalla komistuksella on 2,5-3 metriä ja painoa jopa 150 kiloa. Vahvoilla jaloillaan hän pääsee juoksemaan jopa 70 km/h eli melkoista vauhtia viipottavat. Elää hän voi yli 60 vuotiaaksi. Tämä tila on yksi Saksan suurimmista, 400-500 poikasella ja nuorella sekä lisäksi on 30 jalostusstrutsia joita käytetään jalostukseen.
Näiden lintujen juoksua ja puuhia oli mukava seurata. Yksi napsutteli suutaan ja tuli kohti. Ilmeisesti varoitteli, että jos tulet lähemmäs, niin hän vie kameran. Saatiin filmille yhden tyypin villi tanssi- ja juoksuesitys. Jotenkin tuo tanssi on niin hilpeä ja mukaansa tempaava, tekisi mieli tanssia ja juosta hänen tavoin.
Käveltiin viljelysten välissä ja kuunneltiin lintujen laulua, kun vastaan tuli oudon näköisiä takkuisia lehmiä. Nämä olivat ylämaankarjaa, Schottisches Hochlandrind, skotlantilaisia alkuperäisiä nautoja. Ominaispiirteitä rodulle on suuret sarvet ja paksu turkki sekä kaksi kertaa paksumpi nahka kuin tavallisella naudalla. Painoa naudalla voi olla 400-600 kiloon.
Oli kuljettu Afrikasta Skotlantiin strutsien ja ylämaakarjan mukana!
Osa viljasta oli jo puitu. Tämä emmer-vehnä ei ollut vielä aivan tuleentunutta.
Emmer olikin aivan uusi tuttavuus.
Ennen Saksaan muuttoa en tietänyt mitään entisaikojen vehnälajeista. Ihmettelin kovasti ensimmäisenä kesänä pelloilla kasvavaa oudon näköistä kapeaa viljaa. Ihmettelin myös kaupassa vehnäjauhohyllyillä pusseja, joissa luki Dinkel. Ihmettelin kaupassa myös muita Dinkel-tuotteita. Leipäkaupasta sai myös dinkel-sämpylöitä ja -leivonnaisia. Kunnes aloin netistä tutkimaan asiaa ja selvisi mitä viljapeltoja ja tuotteita nämä Dinkelit olivat. Dinkel on suomeksi spelttivehnä.
Nämä kumpikin viljalaji ovat jotain 10 tuhatta vuotta vanhoja viljalajeja. Esim. spelttivehnä on tullut Suomeen vasta 1990-luvun alussa. Pohjois-Suomessa asuvan tuttavani kanssa tuli vasta viime talvena puhetta tästä speltistä. Hän on keittiöalalla töissä ja aivan vasta itse töissä oli kuullut spelttivehnästä, kun joku muu työntekijä oli puhunut kuinka etelä-Suomessa spelttivehnää käytetään luomutuotteena. Tuon minäkin tuolloin aiemmin huomasin netistä, että speltti on Suomessa kallis luomutuote. Täällä aivan tavallinen.
Spelttivehnä on ravintorikkaampaa kuin tavallinen vehnä. Meillä on ostettu kaikki vehnätuotteet monta vuotta Dinkeliä, esim. jauhot tummat ja vaaleat, mannaryynit, leseet, rouheet, tummat riisit ja pastat, ym.
En tiedä onko tämä sitten aivan tuttu juttu monelle, mutta tämmöisenkin arkisen rikkauden toi ulkomaille muutto ainakin minulle. Asiaan ja päiväretkeemme.
Matkalla oli useita luonnosta ja eläimistöstä kertovia infotauluja. Tulimme kostealle alueelle jossa oli pitkospuut. Harjoittelijakuvaaja ei kävele toppa- eikä tuulihousut jalassa vaikka sellainen ääni kuuluukin. Ja niittyjen halki kuljettiin.
Polvi tuntui hyvältä joten teimme pienen kävelyn Leipheimer Moosin itäpuolelle lintujenkuvauskopille (Mooswald See) ja lintutornille. Alueella on monia harvinaisia kasvia ja eläimiä. Tavattu lisäksi myös noin 250 eri lintulajia.
Välillä kävelimme itsemme mittaisessa pöheikössä etsien kaikkea mukavaa, tipejä ja toisiamme. Minä kuljin edeltä niin kuin keskiviikko iltanakin kotikylämme pellonreunuksilla käveltiin. Puhuen, että pudottelen punkit heinistä pois, kun sitten illalla Mieheni löytää jalastaan ensimmäisen punkin ikinä.
Ihmettelimme aikaisemmassa paikassa, kun taivaalla lenteli useita kovaäänisiä suuria hanhiparvia. No, olivat ilmeisesti tulleet lintutornin lammille nauttimaan helteisestä kesäpäivästä, oli yli 30 lämmintä, kun täällä niitä oli muutama sata, ruohikossa ja lammissa. Merihanhien riitelyitä ja villiä lentoa lammesta toiseen oli hauskaa seurata. Vai pitivätkö kevään jo suurikokoiset poikaset omia teinileikkejään ja lentoharjoituksiaan?
10.7.2016: DONAUMOOS, Leipheimer Moos
Vähän erilainen harjoittelutekeleeni, kuvia ja filminpätkiä sekaisin. Lintutornin filmin pätkästä pahimmat kolinat leikattu pois.
Oli mukava luontopäivä taas!
Strutsien tanssin lailla, kaikille hyvää ja iloista päivän jatkoa! Soleil
3.7.2016: Futisillan jälkeen herättiin viileään aamuun. Mökkiauton sisälläkään ei ollut kuin vajaat kuusitoista astetta lämmintä. Aamupala syötiin sisällä ja tuon jälkeen laitoimme romppeet kasaan. Ajelimme läheiselle parkkipaikalle, (Wanderparkplatz, Kreenheinstetter Str. 10 Hausen im Tal), joka on tarkoitettu juuri ulkoilemaan lähtijöille. Täällä on hyvin yleistä se, että ajetaan autolla johonkin mistä sitten lähdetään kävellen tai pyöräillen liikkeelle. Parkkipaikan vieressä on ravintola, voi pelata minigolfia ja vuokrata kanootteja.
Lähdimme kävelemään läheltä Hausen im Talin rautatieasemaa Schloss Werenwagenille. Matkaa parkkipaikalta oli noin reilut kaksi kilometriä. Nousua tuli linna-alueen takapihalle noin 150 metriä tuolla matkalla.
Schloss Werenwagen ei ole avoin yleisölle, portit olivat kiinni ja "Privat"-kyltti portin pielessä. Kauniilla paikalla kalliojyrkänteellä oleva linna ei edes tänne takapihalle näkynyt.
Ilmeisesti nämä pellot kuuluivat linnalle. Seurasimme kauempaa, kun kauriita tultiin syöttämään. Kauriit olivat aitauksessa.
Reitti kulki pellonreunuksia. Yhdessä kohtaa oli hyvin synkän näköinen metsä. Sanoin Miehelleni, etten tuon metsän läpi uskaltaisi yksin päivälläkään lähteä kulkemaan. En tiedä mikä siinä on, että pelkään synkkiä metsiä. Enkä voisi kuvitella missään metsässä pimeällä yksin kulkevani. Olen paljon liikkunut erämaissa. Nähnyt talvella, kun hangessa on ollut reikä ja keväällä selvinnyt, että siinä on ollut karhun pesä. Nähnyt kalareissuilla karhun jälkiä, ulosteita ja kuullut karhuun ääntelevän. Pelännyt henkeni edestä, että vasaa puolustava hirvi käy päälleni. Ehkä sillä, että yksin jouduin kulkemaan pimeässä kilometrien koulumatkan on yksi syy pimeän pelkooni, sillä joka kerta pelkäsin.
Polku kulki kuitenkin paljon mukavamman ja valoisamman kuusimetsän halki, kuin miltä tuo synkkä metsä näytti. Ihmettelimme, mitä on nämä tuoreet mylläämis- ja pöyhintäjäljet polun vierellä. Ne oli tehty edellisaamun sateen jälkeen. Arvelimme, että onkohan nämä villisian ruuanetsintäjälkiä. Kumarruin muutamaan kohtaan katsomaan ja näytti siltä, että siinä on näytti olevan sorkan jälki. Yhden kuvan kiireissäni vain noista jäljistä ehdin ottamaan ja sekin on epäselvä. Vai onko tuo sitten kauriin jälki?
Mulla tuli kiire. Tuntui että ne on perässämme torahampaat esillä. Kerran joku vinkasi metsässä ja säikähdin jo villisikojen olevan perässämme, mutta tuo ääni osoittautui onnekseni linnun ääneksi. Möyhintäjälkiä oli noin puolen kilometrin matkalla. Metsän muututtua lehtimetsäksi jäljet loppuivat.
Tässä ensimmäinen näköalapaikka.
Ja siitä laaksoon ja linnalle näkymä.
Vaellus jatkui.
Tästä kallioharjanteelta oli hienot näkymät.
Tuolla toisella puolen eilen kävelimme. Alhaalla näkyy parkkipaikka jossa Kissat mökkiautossa odottavat, nukkuvat.
En mennyt Mieheni kauniisti pyytäessä tuohon kivelle ja jyrkänteen laidalle istumaan.
Tämä reitti oli mukavampi kuin edellispäivä. Kulki mukavampien metsien halki. Välillä jopa puiden siimeksestä vähän näki laaksoon.
Schloss Hausen, vanhasta vain raunioita jäljellä mutta tämä uudempi linna oli myös yksityiskäytössä.
Piirretyssä kuvassa Schloss Hausenin vanha ja uusi linna 1755.
Näkymät vanhan linnan paikalta olivat hienot.
Tässä kahden päivän aikana tuli muutamat linnanrauniot ja kaksi yksityisessä käytössä olevaa linnaa nähtyä, mutta linnoja, kauniitakin, on muutama lisää täällä Tonava-jokivarressa.
Linnoilta vähän matkan päässä oli vartiotorni ja vielä sen jälkeen yksi näköalapaikka.
Loppumatkasta 1,1 kilometrin matkalla tuli laskua 150 metriä. Polven kohdalta toisen jalan ulkosyrjään alkoi kovasti sattumaan. Tätä vaivaa on Miehelläni välillä ollut, muttei minulla koskaan aiemmin. Toivottavasti tämä oli vain eilisen ja tämän päiväisen kävelyn rasituksesta tullutta. Toivon kyllä, ettei tästä jatkuva vaiva tule. Tasaisella taas ei tuntunut ollenkaan kipua.
Ihana romanttinen portti suureen lehtipuumetsään.
Tuolta ylhäältä kylän takaa kalliolta katselimme aiemmin alas. Kiipeilijöitä oli parkkipaikan lähikallioilla. Kissat olivat nukkuneet 21. asteen lämpöisessä matkakodissa makoisat päiväunet.
Päivän vaellukselle tuli matkaa 9,7 kilometriä ja 300 nousumetriä. Tämä oli oikein hyvä verryttey edellispäivän rasitukselle. Mukavassa seurassa ja hienoissa maisemissa.
Donautaliin ja Naturpark Obere Donauhun tutustumisreissuja saamme vielä monet tehdä. Sigmaringenin ja Donaueschingenin välillä on paljon vielä nähtävää.
