Mietin hetken kirjoitanko tästä aiheesta laisinkaan. Tämä on minulle kuitenkin hyvin mieleinen ja rakaskin aihe. Tämä päivä säilyy elämäni polulla hyvin tärkeänä päivänä elämäni loppuun asti, aivan niiden elämäni muutaman tärkeimmän päivän joukossa.
MUISTELOITA: Tämä on pieni tarina siitä kuinka on kannattanut haaveilla ja unelmoida, minun elämässäni tämä on hyvinkin iso asia. Vieläkään en tiedä miten minulla oli niin paljon onnea, että haaveeni ja unelmani toteutuvat? Tai johtuuko se siitä, että osaan vai nauttia niin suunattomasti tästä haaveiden täyttymyksestä? Tai sitten siitä, että elämä on minua kolhinutkin ja sitä rikkinäistä sydäntäni kannan mukanani koko elämän. Juuri siksikö osaan nauttia tästä päivästä ja hetkestä. Elämä on opettanut niin, ettei kannata murehtia mennyttä eikä tulevaa. Siinäkin on vielä harjoittelemista ja opeteltavaa. Siinä mielenkiintoista pohdintaa.
Tänä päivänä mieleeni tulee lapsuuteni, kun mietin miten olen nyt tässä. En edes muista milloin aloin haaveilemaan ulkomailla asumisesta, pienenä alle kouluikäisenä varmaan tai ainakin alle kymmen vuotiaana. Muistan kuinka Tädilläni puhuttiin olevan päässään kaksi pyörtiäistä hiuksissaan ja sen sanottiin tietävän sitä, että asuu kahdessa maassa. Tätini asui Norjassa. Minullakin on päässä kaksi pyörtiäistä ja olin onnellinen niistä. Muistan kuinka lapsen mielellä ajattelin, että se merkitsee minun muuttavan joskus asumaan ulkomaille. Muistan myös kuinka ajattelin Tädistäni ja jo etelä-Suomessa asuvista sukulaisista, että ne iloisina ihmisenä ovat kuin eri palanetalta kuin me pohjois-Suomessa asujat. Pääsin käymään lapsena jo Norjassa. Ensimmäinen reissu perheenä Norjaan tehtiin elokuussa 1987. Siitä se sitten reissu kärpänen iski. Niitä reissuja en nyt ala tarkemmin tässä läpi käymään kuin, että ne olivat ihania matkoja. Rikkaita ja rakkaita muistoja niistä on paljon. Muistoja niiltä reissuilta on täällä keski-ja etelä-Euroopassakin paljon. Aina noilla reissuilla haave ulkomailla asumisesta vain kasvoi. Kotiin oli aina tylsää mennä, olisi halunnut vain aina matkaa jatkaa.
Niin sitten asiat menivät ihanasti, että haave alkoi näyttämään todelta maaliskuu loppu puolella 2010. Järjesteltäviä asioita oli paljon. Mies lähtisi yhden kissan kanssa heti loppiaisen jälkeen, minä muiden kisujen kolme viikkoa myöhemmin. Puuhaa ja tekemistä oli valtavasti. Koti purkaa jonka kaikki nurkat, kaapit ja varastot oli muistoja tulvillaan ja tavaraa täynnä. Se oli yhtä tunteiden vuoristorataa mutta päällimmäisenä kuitenkin suuren suuri riemu siitä, että meidän yhteinen haaveen on toteutumisesta. Kaikki meni mukavasti ja suunitelmien mukaan.
Päivä 28.1, tuota mietin paljon ja vähän pelkäsinkin, tuona aikana. Olisko vaikea lähteä, painaa rakkaan Suomi kodin ovi viimeisen kerran kiinni? Monenlaisia ajatuksia oli mielessäni.
Vietimme viimeistä iltaa 27.1 niiden rakkaimpien ja läheisten kanssa, lihakeittoa syöden. Se oli viimeinen ilta siinä rakkaassa kodissa, laatikoiden keskellä ja kertakäyttö astioista syöden. Matkaan lähtisi vain matkalaukullinen tavaraa ja se muu mikä osan kotia tekee tulee vasta huhtikuussa. Mukava oli se ilta.
Niin koitti aamu 28.1.2011, se oli hyvin ainutlaatuinen ja erikoinen. Olin vain nukkunut 2-3 tuntia. Olin astumassa uuteen ja odotettuun elämän vaiheeseen. Aikuiset Lapseni olivat töissä joten he eivät päässeet lentokentälle saattelemaan, enkä halunnut kenkään muunkaan tulevan. Olin väsynyt, viimeiset päivät olivat olleet hyvin kiireisiä. Kiertelin viimeisiä kertoja siinä rakkaassa kodissa laatikoiden ja puhtauden keskellä. Minusta tuntui ettei se enää ollut koti, olin siinä reilussa kahdessa kuukaudessa tehnyt luopumistyön. Koti on jossain muuvalla. Minun nimenihän on jo Saksassa postilaatikossakin, koti on siellä, minusta tuntui. Taksi oli jo tilattu illalla ja tulisi meitä kahdentoista aikoihin hakemaan. Viimeiset minuutit ja hetket. Kissatkin valmiina lähtöön, matkalaukku ja Kissat ulos. Vielä viimeinen käynti sisällä ja viimeinen oven painallus kiinni. Se hetki ei ollutkaan vaikea, vaan helppo, kiitin mielessäni rakasta kotia ja otin sieltä mukaani kaikki rakkaat muistot.
Iloisin ja posiitivisin mielin lähdin vaikkakin ne rakkaat Lapsoset,..
Olimme hyvissä ajoin lentokentällä. Lentokentällä tehtiin kahdelle ruumaan menevälle Kissalle täydellinen kuljetusboksin tarkastus, toivotin heille hyvää matkaa ja suljin boksit viellä nippusitelläkin, siinä ulkomaalaisen nuorten jääkiekkojoukkueen silmien alla. Niin meidät matkustamoonkin menijät turvatarkastettiin. Lentokentällä odotellessa tuli yhtä äkkiä mieleen nämä laulun sanat, jotka soivat ja joita varmaan hyräilinkin mielessäni aina vain uudestaan koko matkan Saksaan.
"Kotimaa kun taakse jäi, mietin hiljaa mielessäin,
Mitä siitä kertoisin, kysyjille vastaisin.
Kertoisinko köyhyyden, laudat eessä ovien,....?"
(Säv. & san. Jukka Kuoppamäki)
Ensin oli lento Helsinkiin, hyvin meni ainakin pienimmäisen kanssa, hänen ensimmäinen lentonsa. Toivottavasti meni sisaruksisllakin ruumassa.
Odotusta tunnin verran, kun matka jatkuisi Saksaan. En osaa edes kirjoittaa siitä tunteesta mikä vallitsi ja varsinkin kun lentokone nousi ilmaan. Päällimmäisenä oli suuren suuri riemu siitä, että pitkä aikainen suuri unelma ja haave on juuri toteutumassa. Se mitä olen usein ajatellut ja mistä usein tuttavillekin puhunut, se mikä on aina elänyt sisässäni, olisi kohta totta. Tuntessa oli mukana myös paljon haikeutta, yksi elämän ihana jakso on päättymässä. Oli osattava luopua, että saa uutta ja mukavaa tilalle. Usko pärjäämikseen ja uuteen mukavaan elämän jaksoon oli hyvin vahva, kaikki menee hyvin ajattelin. Tiesin ja olin valmistautunut myös tunteeseen, että tulen ikävöimään kovasti Lapsia ja sitä kun heitä ei näe niin usein. Siihen minulla oli jo valmiina mukava lohdutus laulu, jota olin ahkerasti viimeisen kuukauden kuunnellut ja kuuntelen välillä vieläkin, kun ikävä tulee.
http://www.youtube.com/watch?v=PtKhhaeBq50
Niin rento ja mukava, oli muutoksen tunnit, että nukahdinkin hetken lentomatkalla. Kova ikävä oli miestäni ja yhtä kissaamme. Minulla oli aivan suuremmoinen tunne, se oli kuin olisin ollut menossa maailman ihanimmille ensitrefeille. Lentokeneen lähestyessä etelä-Saksaa ja määränpäätämme, oli taivas selkeä ja aurinko laskeutumassa. Sain ihastella punasena hohtavia lumisia Alppeja, ne ottivat meidät kauneudella vastaan ja toivottivat meidät tervetulleeksi. Se oli todella kaunis näky.
Kisuillakin matka ruumassa oli mennyt hyvin, eivätkä vaikuttaneet edes pelokkailta. Sitten alkoi mukavan uusi elämän jakso uudessa kotimaassa, oikein mukavasti ja ikimuistoisasti.
Olin ihmetellyt, kun mies puhui asioista puhelimessa, että meidän ja meidän, joku on täällä Saksassa. Suomessa ajattelin, että tuo tuntuu hyvin oudolta, että jotakin olisi meidän/minun vierassa maassa Saksassa. Kun astuin romantiseen saksalaiseen vanhaankaupunkiin ja MEIDÄN kotikadulle, näin nimeni livenä postilaatikossa niin oli heti tunne, että täällä on meidän koti. Tuota ihmettelen usein miten kaikki tuntui heti niin kotoisaltakin, vaikkakin oli uutta ja ihmeellistä.
Nyt kun on kaksi vuotta kulunut niin vieläkin tulee hetkiä jolloin mietin, miten meillä oli niin paljon tuuri ja onnea, että saadaan elää ja asua täällä. Kiitos elämälle tästä! Vieläkin olen ensirakastumisen huumassa, tähän uuteen kotimaahani. Tämä maa on niin paljon antanut koettavaa ja nähtävää. Täällä on mukava ja hyvä asua. Tuntuu lähes siltä kuin täällä olisi aina asunut, tämä maa on hyvin rakas jo nyt.
Ulkosuomalainen
Soleil
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti