28.1.2017: KUUSI VUOTTA KOTONA

Tänään on ilon ja kiitollisuuden päivä!

Joulukuussa 2010 maailmalle muuttavat harjoittelivat olemista uusissa lentämiseen vaadittavissa kuljetusbokseissa.
Ihanat olivat tuostakin kaikki niin innoissaan. 

 Tästä tammikuun lopun päivästä 28.1.2011 olen monet jutut kuvineen tänne laittanut, mutta tuo päivä on suuri päivä. Sitä en unohda koskaan. Erikoisen siitä tekee se, että olin pikku tytöstä asti haaveillut ulkomailla asumisesta ja vuorista. Liikuttavan tästä merkkipäivästä tekee se, kun tiedän miksi jo lapsena haaveilin tuollaisesta. Vilkkaan pikkutytön sisällä eli paljon ihanan kauniita haaveita ja unelmia. Kun ulkomaille asumaan muutto vuorten juurelle oli totta, niin tuntuihan se suurelta ja tuntuu vieläkin kuuden vuoden jälkeen. Ei ole turhaa haaveillut. Osalla haaveista on tapana toteutua.

Muori lähti Isännän kanssa 9.1 ja lähetteli meille kiireisille Suomeen kuvia,
kuinka hän löhöilee pinkillä sohvalla ja katselee sorsien villiä uintia.
Suomessa tuolloin paukku kova pakkanen.

Tämä kuusi vuotta on ollut valtava elämän rikkaus ja posiitivinen kokemus. On saanut tutustua niin moneen uuteen asiaan, josta ei edes Suomessa asuessa tiennyt mitään. Aikaisemmin automatkoilla tullut tunne siitä kuinka olisi hyvä ja mukava asua muualla on ollut oikea tunne. Aina kuukauden automatkalta Suomeen oli jotenkin kurjaa palata. Kova kaukokaipuu muualle iski heti. Nyt se on poissa, vaikka kuinka mielellämme jatkaisimme mökkiautoelämää, joka reissu, kotiin on aina mukava palata. Tämäkin tuntuu niin ihmeeltä, eikä meistä tiedä vaikka joskus asuisimme Andalusiassa tai maapallon toisella puolella jossakin.

Kiire oli meillä neljällä Suomessa, kun hoidettavana oli paljon asioita.
Muuttofirman hommat ja mamman siivousjäljet oli kova tarkistustyö.
Eno kyllä muisti hoitaa kiireestä huolimatta pientä siskon-Tytärtään.

Tätä asiaa vieläkin välillä ihmettelen. Koti oli paketissa, kissatkin jo melkein bokseissaan lähdössä astumaan uuteen kotimaahan. Sain yhdeltä ystävältäni tekstiviestin. Häntä olimme Mieheni kanssa hänen uudessa elämäntilanteessa molemmat kovasti auttaneet viimeisen vuoden aikana. Juuri muutoksen takia olin hänen kanssaan ystävistä eniten ollut tekemisissä ja tukena hänelle. Hän lähetti minulle siis tekstiviestin viimeisinä Suomessa asumisen tunteina, jossa kiitti ystävyydestämme. Yhdesti hän on näinä kuutena vuotena vain lähettämääni viestiin vastannut. En ymmärrä tämmöistä ollenkaan. Tottakai ajattelin, että ystävyytemme jatkuu ja hän saa tutustua uuteen kotimaahammekin.

Noin tunti ennen Suomesta lähtemistä Ramses ja
Kuningatar menivät samaan poksiin odottamaan jo lähtöä.
Noin kuuden tunnin päästä oltiinkin uudessa kotimaassa.

Jo lähdön hetkellä kohtasin sen asian, kun on pois silmistä, on myös pois mielestä ja kun ei olla auttamassa niin ystävyys on nyt sitten tässä. Hänkään ei halunnut kulkea rinnallamme, niin kuin moni muukaan, kun lähdimme uuteen ja niin paljon haaveiltuun elämänjaksoon positiivisin ja avoimin mielin. Yllätys meidän lähteminen ei ainakaan kenellekään voinut olla. Puheliaana kyllä tästä haaveesta paljon puhuin. Tuo varmaan laitettiin usein sen piikkiin, että antaa sen vaan höpöttää.

Väliaikaiskodissa ihmetellään ja ihastellaan.

Voi kuinka muistan elävästi sen hienon näyn lentokoneen ikkunasta, kun olimme laskeutumassa Müncheniin. Aurinko oli juuri laskemassa ja Alpit hohti edessä punaisena. Se oli niin kaunis ja niin ihana näky. Tunne oli suurenmoinen miten Saksa otti meidät vastaan uuteen kotimaahan. En ikinä unohda tuota ja en sitäkään kuinka rakas Puolisoni otti meidät vastaan. Hänhän oli jo tullut Muorin kanssa 9.1. Lennon aikana vähän huoletti, kuinka Sisarusten matka oli ruumassa mennyt, mutta kun sain heidät luokseni en ollut huolissaan, kun olivat reippaan oloisia. Saapuessamme saksalaiseen väliaikaskotiin, oli jo postilaatikossa nimenikin. Muorilla oli tipahtaa silmät päästä, kun hän näki eron jälkeen ystävänsä. Hän kovasti halusi huomiota Ramsekselta, mutta uusi paikka kiinnosti enemmän poikakaveria. Siitä sitten alkoi niin pitkään haaveiltu ja toivottu uusi elämän jakso.

Tammikuussa aurinko paistoi lämmittävästi ja maa oli vihreä.
Saimme nähdä myös pian lyhyen talven. Pian oli taas laukut pakattava
ja viimeisenä iltana otettava poseerauskuva.

Vaikka viime kevät toikin karavaanariporukan elämään suuren surun- ja ikävänsävelen, emme ole kuitenkaan lakanneet iloitsemasta ja nauttimasta. Vaikka Ramseksen äkkikuolema täysin terveenä oli ja on vieläkin kova paikka. Vuoret menettivät vain joksikin aikaa lumoavan kauneutensa. Ramses jätti jälkeensä omana aitona itsenään oikein hyvän elämisen mallin, että kaikesta pitää olla kiinnostunut ja kaikesta pitää nauttia suurin sydämin. Olisimme niin toivoneet, että Ramseskin olisi saanut tämän kuudennen synttäripäivän olla kanssamme.

Uusi koti oli kyllä niin mielenkiintoinen. Suuri lisäriemu tuli siitä,
kun muuttokuorma toi mukanaan tuttuja juttuja.

Toivon, että tämä seitsemäs vuosi ei tuo lisää karavaanariporukkaan pienenemistä. Voimme kuitenkin vähän valmistautua, kun huolta on vähän olemassa.

Pihassamme kukki huhtikuussa tuolloin kirsikkapuu ja
se "papukaijalintu", mustarastas, lauloi siinä niin kauniisti.

Haaveilemme monesta asiasta ja retkestä. Viime vuosi oli mahtava vuorivuosi, kun selkäni oli kohtuullisen hyvässä kunnossa. Toivon tuon suhteen saman onnen jatkuvan, että saamme kulkea uusia polkuja pitkin vuorenhuipulle ihastelemaan tätä niin kaunista maailmaa.

Tässä ahkerien muuttoapulaisten poseeraus huuhtikuussa 2011,
kun olivat saaneet työstään lahjaksi uuden kiipeilytelineeen.

Kiitollisena muistellen ja kiitellen!

Soleil