Niin raskaita ja voimaa vieviä on viimeisen kahden viikon aikana noustu kymmeniä. Nämä päivät ovat oleet täynnä itkua ja tuskaa, mutta myös kiitollisuuden hetkiä hoitojoukkojeni kanssa.
Kun olen kulkenut 5-6 metrin vaellusmatkoja kontaten ja kävelysauvoin.
Kulkemisreitti on pitänyt tarkasti suunnitella vuoren huipulle. Ajatella missä voit pitää välillä lepotauon kipua helpottaen ja missä keräät voimia seuraavaan etappiin. Joka nousu ja paluu on sisältänyt vaihtelevasti tuskaista kipua. On pitänyt välillä ja palattua hengitellä vain syvään ja odottaa, että vuoren valloituksesta tullut takapuolesta varpaisiin vihlova, polttava ja sähköttävä kipu hellittää. Tänään jo onneksi vähemmän, kipu helpottaa nopeammin.
Koskaan ei ole vuorten valloitus tuntunut näin raskaalta, ei voi edes verrata pieneen väsymykseen. Tätä varmaan voi verrata mitä on kiivetä Monte Blancin huipulle, kun toiset selviävät mutta toiset jäävät matkalle.
Itseäni en pidä kipuherkkänä ihmisenä, mutta tämä kolmas kokemus tällaisesta selästä johtuvasta hermokivusta on kipua, joka on kiduttavan raastavaa ja kovaa. Tavallinen kipu selässä se takapuolen päällä polttavakin ei ole vielä mitään, kun koko jalkaa repii ja se on tulessa.
Olen ollut nytkin tosi kipeä. Kaksi suurinta kipukokemusmuistoa vajaan 19 vuoden takaa on pelottava muisto. Muisto siitä, kuinka kovaa kipu voi olla, kun se meinasi viedä tajun, kun et edes kykene tuskissasi apua huutamaan ja kun ei edes kipupiikki enää auta kipuun. Nuo karmeat muistokokemukset ovat saaneet minut hyvin varovaiseksi. Joka kerta valloitusretkellä olen saanut muistutuksen tuosta kivusta vähän pienempänä versiona. Sitä ei kävellä eikä istuta, kun tuollainen kipu polttaa koko jalkaa. Tämän helvetillisen tilan ja kivun tietää vain sellainen, joka on itse kokenut tämän. En tätä toivo kenenkään kokevan en edes sen joka on sanonut, että on kateellinen elämälleni.
Eilen tuli kaksi viikkoa täyteen, kun minulta kipu vei kävelykyvyn. Ulkona aurinko on porottanut hellelämpötiloja. Yli 30 lämpöastetta on huhujen mukaan jo rikottu, jopa useamman kerran, sisälläkin on yli 26. Ensi kertaa toivon, että saisi olla kylmempää. Kotikylän kauppakeskukseen on uusi kauppa avattu, enkä tiedä milloin sen voin nähdä. Olen jo reilu kaksi viikkoa viettänyt kotimme yläkerrassa tehden noita niin tylsiä ja kivun täytteisiä vaellusretkiä. Haluan elämältä muutakin.
Reilu viikko sitten kävin lääkärissä. Tiesin, ettei tämä niin paha ole kuin 19 vuotta sitten kaikista oireista huolimatta. Jalan turruus erityisesti huoletti. Neurologi-ortopedi tutkiskeli tuntoja hivellen ja koputellen, jotka olivat tuttuja juttuja. Monet asiat olivat paljon paremmin kuin 19 vuotta sitten, esim. refleksi oli puujalasta huolimatta hyvä, kun toisin oli aiemmin. Tuolta kahden kuukauden kärsimysjaksolta jäi jalkaan vähän hermovaurioita, esim. kaksi isointa varvasta ovat heikoimpivoimaisia. Silloin kun iso repeämä oli välilevyssä 4-5 välissä, niin hermokipupirulainen repi niitä lujasti. Nyt ne ei kipuile, vaan viereiset varpaat. Jalan kovista kipukohdista ja netistä tietoa etsien ajattelin ongelmakohdan olevan 1-2 välissä ja niin arvioi neurologikin. Selkää ei kuvattu, kun vakavia oireita ei ollut. Tohtori määräsi neljän lääkkeen ja neljän päivän myrkkykuurin joka aika piti lepäillä. Sanoen, että tämä ei vielä paranna, mutta antaa hyvän alun paranemiselle. Lääkärissä käynti lisäsi vain kipuja. Iskiashermo ärtyi lisää. Myrkkykuuri oli raju, jonka meinasin jo ensimtmäisenä päivänä lopetaa, kun oksetti ja oli paha olo, jopa meinasin ensikertaa elämässä pyörtyä. Tulehduskipulääkeessä luki, ettei sitä saa syödä viittä päivää pitempään. Söin myrkyt, että saisin hyvän alun paranemisille. Kipua ne eivät tosiaan vieneet. Vielä viime viikon torstaina olin niin kipeä, että Mieheni hellä kosketus selkään sai lisää säkenöiviä iskuja. Sanotaan, että tällaisesta paraneminen kestää kuudesta viikosta kolmeen kuukauteen. Ei auta kuin olla kärsivällinen. Tiedän, että pitää edetä tosi varoen.
Uskaltaakohan tätä edes muistiin kirjoittaa, kun pian tulee kuitenkin takapakkia. Viedään kiireellä ambulansilla sairaalaan ja leikkaukseen. Jospa tällä kertaa ei noin kävisi.
On tullut pieniä toipumisen askelia, jotka ovat olleet mulle suuria. Viikonlopun aikana tuo hermokipupirulainen muutti vähän muotoa. Se ei enää ole niin sähköttävä eikä polttava. Sanon aina välillä sille, ettet sinä jää minuun. On ollut pienen tunteen verran helpompi jopa hengittää. Tuo kivun helpottuminen on antanut mahdollisuuden kulkea nuo muutaman metrin vaellusmatkat kyynärsauvoilla sekä istahtaa pieneksi hetkeksi, minuutiksi. Antanut myös tehdä pieniä ja varovaisia jumppaliikkeitä sängynpohjalla, jotka on tärkeitä toipumisessa. Puujalkani oli myös vähän parempi tänä aamuna. Takapuolen päällys on kosketuskipeä, muttei enää kuin vereslihalla oleva hermo.
En tiedä toivonko liikaa, mutta toivon kuitenkin, että kolmas toipumisviikko toisi minulle askelia oikeita vuoria kohti lähemmäs ja veisi kauemmas näiltä kotivuorenhuipuilta. Toivon, että voisin istua muutaman minuutin kerrallaan ja toivon voivani kävellä kyynärsauvojen avulla vähän pitemmän matkan kuin muutaman metrin sekä toivon saavani oman jalkani takaisin sinulta hermokipupirulaiselta. Haaveilen, olisihan se jo ulkomaanmatka viettää päivä alakerrassa.
Avoin muisto sängynpohjalta muistikirjaani,
©Soleil
©Soleil
2 kommenttia:
Voi ei! Pahalta tuntuu puolestasi, Soleil, kun olet noi kipeä ja että kivut ovat kestäneet noin pitkään. Toivottavasti kivut ovat jo hellitäneet ja pääset vihdoin nauttimaan upeasta kesästä vuorilla.
t, toinen huonoselkäinen vuori-intoilija
Kiitos myotäelämisestä.
Tilanne on jo vähän parempi kun se kauhea hermokipu pirulainen on poissa. Vuorille on vielä pitkä matka ihastelemaan ja nauttimaan. Edistyminen on kovin hidasta.
Lähetä kommentti