"Vuorihullun" mielestä nämä kaksi päivää olivat ehkäpä Joululoman kokemusrikkainta ja parhainta päivää.
15.12.2015, tiistai: Niin jäi kylmä ja huurteinen, mutta kaunis vuorimaa Andorra taaksemme. Luultavasti vielä joskus palaamme maahan.
Ensimmäisessä kylässä heti Espanjan puolella oli tiesulku, kolmen poliisiauton ja usea miehen voimin. Kahdessa seuraavassa kylässä oli kaksi poliisia ja auto ennen kylää olevan liikenneympyrän lähettyvillä. Meitä ei pysäytetty, heilautettiin vain kättä.
Olen monet kerrat netistä katsellut tätä Pyreneiden vuorialuetta, niin Etelä-Ranskan ja pohjois-Espanjan eri vuorialueita, aivan länteen Biskajanlahdelle ja Atlannin valtamerelle asti sekä aivan tätä pohjois-Portugalista Välimerelle asti ulottuvaa vuorijonoa. Tällä suurella alueella on paljon luonnonpuistoja, vuoria ja kanjoneita. Siinä on Espanjan puolella mm. Iberian ja Kantabrian vuoret sekä Kastilian rajavuoret. Mielestäni Alpit ovat lumoavan upeat, mutta on tämäkin erilainen vuoristoalue hyvin kiinnostava. Korkeimmat vuorenhuiputhan alueella kohoaa yli kolmeen kilometriin. Minkä loistavan mahdollisuuden alue myös antaa, että suuressa osaa aluetta voi myös kylmimpään ja pimeimpään vuodenaikaan vaeltaa. Espanja on paljon muutakin, kuin aurinkorannikko ja tunnetut suuret kaupungit.
15.12.2015, tiistai: Niin jäi kylmä ja huurteinen, mutta kaunis vuorimaa Andorra taaksemme. Luultavasti vielä joskus palaamme maahan.
Ensimmäisessä kylässä heti Espanjan puolella oli tiesulku, kolmen poliisiauton ja usea miehen voimin. Kahdessa seuraavassa kylässä oli kaksi poliisia ja auto ennen kylää olevan liikenneympyrän lähettyvillä. Meitä ei pysäytetty, heilautettiin vain kättä.
Olen monet kerrat netistä katsellut tätä Pyreneiden vuorialuetta, niin Etelä-Ranskan ja pohjois-Espanjan eri vuorialueita, aivan länteen Biskajanlahdelle ja Atlannin valtamerelle asti sekä aivan tätä pohjois-Portugalista Välimerelle asti ulottuvaa vuorijonoa. Tällä suurella alueella on paljon luonnonpuistoja, vuoria ja kanjoneita. Siinä on Espanjan puolella mm. Iberian ja Kantabrian vuoret sekä Kastilian rajavuoret. Mielestäni Alpit ovat lumoavan upeat, mutta on tämäkin erilainen vuoristoalue hyvin kiinnostava. Korkeimmat vuorenhuiputhan alueella kohoaa yli kolmeen kilometriin. Minkä loistavan mahdollisuuden alue myös antaa, että suuressa osaa aluetta voi myös kylmimpään ja pimeimpään vuodenaikaan vaeltaa. Espanja on paljon muutakin, kuin aurinkorannikko ja tunnetut suuret kaupungit.
Olimme Andorrasta Espanjan puolelle tullessa saapuneet Katalonian alueelle.
 |
| Katalonian alue. |
Olimme ihastuksissamme, kun Andorrasta laskeutuminen sai ilman lämpeämään kesäiseksi taas, kun viimeksi se oli sitä, reilua 15 astetta, kun etelä-Ranskassa ajelimme moottoritiellä ennen vuorille päin kääntymistä. Olimme myös ihastuneita vastaan tulevista maisemista.
 |
| Karavanaarille uudet maisemat ja leppoisa lomailu on mieleistä. |
Nyt meillä oli aikomus vähän kurkistaa ja tutustua Pohjois-Espanjan vuoriin. Liikkuminen mökkiautolla ja tämä ajankohta tekevät tiettyjä rajotteita. Esim. täällä vuoristoalueella on vain muutama leirintäalue auki tähän aikaan vuodesta.
Cubellsin kylän kohdalta tieltä C-26 käännyimme pienelle Camí de Cubells -tielle. Tien pinta oli onneksemme hyvää. Vastaan tuli vain muutama auto.
Ajelimme ylängöllä. Edessäpäin näkyi niin kauniina vuoret. Ilma oli sumuinen ja savuinen. Laskeuduimme ylängöltä Camarasa-kylään.
Josta sitten ajelimme Sant Llorenç de Montgain pieneen kylään. Kylä sijaitsee Pantà de Sant Llorenç de Montgai -patojärven rannalla.
 |
| Kuvat ovat todella huonoja, kun ilma oli sumuinen ja sumun takaa kuulsi aurinko sekä tämä ohjelma, jonka sivuille laitan kuvia, pienentää kuvien kokoa ja näin ollen laatua. |
Ajelimme kylän eteläpuolella sijaitsevalle Camping la Nogueraan. Alue oli iso, mutta tähän aikaan vuodesta ja keskellä viikkoa, ei tuntunut olevan ketään karavaanaria eikä vakipaikkalaistakaan paikalla. Parissa mökissa vain taisi olla yöpyjiä. Me saimme kahdestaan käyttää huoltotiloja, kuntosalia ja uima-allasta. Uiminen kävelyretkien jälkeen olikin suuri nautinto.
Kotona oli ainoastaan Andorran lisäksi päätetty tulla vain tänne. Muut paikat ja reissu muokkautui siinä matkan edetessä. Me emme koskaan tykkää suunnitella reissujamme etukäteen liian tarkasti. Tottakai paikkoja katsellaan ennen reissuja, mutta se mihin loppujenlopuksi menemme muokkautuu reissussa. Tykkäämme olla vapaita, kuin taivaan lintuset kulkemaan. Kulkea sinne minne sinä hetkenä tuntuu parhaalta fiilikseltä mennä.
Päivän ajoreitimme.
Kissat tykkäsivät katsella ikkunoista lintuja ja pihalla liikkuvia kissoja.
 |
| Sisarukset yläkuvassa, Jätkä ja Prinsessa ovat 9-vuotis syntymäpäivien juhlamatkalla. |
16.12.2015, keskiviikko: Nämä Sant Llorenç de Montgai ja Camarasa -kylien seudut ovat kiipeilijöiden paratiisia, mutta täällä voi harrastaa mm. vaellusta, maastopyöräilyä, melontaa, koskenlaskua ja vaikkapa lintubongausta kauniissa maisemissa ja luonnon rauhassa. Kulkea nostalgisella junalla vuoristossa, 17 rautatieaseman kautta, 41 tunnelin läpi, joista pisin on 3499 metrin pituinen, reitillä on 31 siltaa joista pisin on 160 metriä pitkä, kulkee vuorille 1668 metrin korkeuteen ja reilun 89 kilometrin matkan.
Me laitoimme vaelluskengät jalkaan, joka tietää aina, että hieno päivä on tulossa. Reppuun pakkasimme pienet eväät, juomaa ja pitkähihaiset takit mukaan. Aurinko paistoi lämpimän tuntuisesti ohuen harsopilven takaa. Lähdimme nauttimaan päivästä ja nousemaan kukkulalla olevalle kappelille.
Tämä ei mitään suuria ponnisteluja tarvinnut, kun matkaa tuli tälle päivälenkille yhdeksän kilometrin verran ja nousumetrejä vähän vajaat 300 metriä. Kuitenkin nousumetrit ovat enemmän kuin usein vertaamani nousu Kemijärventieltä Rukatunturin huipulle, mikä on 200 metriä.
Seutu ja kylä oli hiljainen. Linnut lauloivat mukavan tuntuisesti. Koirat jossakin aina välillä vähän haukahtelivat. Vanha mies oli jotakin puuhailemassa risujen kanssa hautausmaalla. Tervehdimme ja jatkoimme matkaa. Edes kuvaa en tuosta ottanut. Ohitsemme ajoi yksi maastopyöräilijä. Kävimme matkalla rautatieasemalta katsomassa tämän nostalgiajunan aikatauluja. Tälläkin alueella ovat jo neandertalinihmiset aikanaan asustaneet. Täällä oli joku argeologinen kaivauspaikka jossa oli joku koululaisryhmä tekemässä omia kaivauksiaan ahkeran tuntuisesti aikuisten johdolla. Kukkulan mataluudesta johtuen nousimme ylös suorinta merkittyä polkua. Oli mukava, kun pulssi vähän nousi ja hiki tuli pintaan. Pakko oli kuitenkin välillä pysähtyä katselemaan ympärillä vaan kaunistuvia maisemia ja ottamaan kuvia. Kappelin ovet olivat kiinni, niin kuin ne yleensä ovat Espanjassa. Se millainen upea maisema meille avautui vuorineen ja kanjonineen kappelilta toiseen suuntaan oli hieno elämys.
Kuljimme harjannetta jonkin matkaa eteenpäin. Katselimme kauempana näkyvää Camarasa-kylää, jonka läpi edellisenä päivänä ajoimme ja lähempänä olevaa lomakotikyläämme Sant Llorenç de Montgainia sekä kauempana horisontissa vuoren huipulla olevaa muutamaa rakennusta. Puhuimme ja haaveilimme kuinka tuollakin pitäisi käydä. Kuului jostain ihmisten puhetta ja huomasin jyrkässä ja korkeassa kallioseinämässä kauempana jonkun kiipeilevän.
Ylhäällä vietimme aikaa pitkään. Nautimme tästä kaikesta, istuimme ja ihmettelimme ja söimme pienet eväämme. Tuntui taas niin upealta olla kukkulan päällä ja nähdä se kauneus lintusten lailla ympäriltä. Se aina vaan lumoaa ja saa tuosta hetkestä nauttimaan suurella sydämellä entistä enemmän. Tuota hienoa tunnetta ei saa katselemalla vuoria alhaalta päin. Tätä ei taida edes kaikki ymmärtää, vain toinen "vuorihullu".
Palasimme hiekkatietä pitkin alas kylään. Paikallinen kissa tuli meitä tervehtimään. Rannalla ison kiven päällä oli sopiva kolo johon sille vettä kaadoin, mutta ei se hänelle kelvannut.
Tämä oli hieno päivä!
Me laitoimme vaelluskengät jalkaan, joka tietää aina, että hieno päivä on tulossa. Reppuun pakkasimme pienet eväät, juomaa ja pitkähihaiset takit mukaan. Aurinko paistoi lämpimän tuntuisesti ohuen harsopilven takaa. Lähdimme nauttimaan päivästä ja nousemaan kukkulalla olevalle kappelille.
Tämä ei mitään suuria ponnisteluja tarvinnut, kun matkaa tuli tälle päivälenkille yhdeksän kilometrin verran ja nousumetrejä vähän vajaat 300 metriä. Kuitenkin nousumetrit ovat enemmän kuin usein vertaamani nousu Kemijärventieltä Rukatunturin huipulle, mikä on 200 metriä.
Seutu ja kylä oli hiljainen. Linnut lauloivat mukavan tuntuisesti. Koirat jossakin aina välillä vähän haukahtelivat. Vanha mies oli jotakin puuhailemassa risujen kanssa hautausmaalla. Tervehdimme ja jatkoimme matkaa. Edes kuvaa en tuosta ottanut. Ohitsemme ajoi yksi maastopyöräilijä. Kävimme matkalla rautatieasemalta katsomassa tämän nostalgiajunan aikatauluja. Tälläkin alueella ovat jo neandertalinihmiset aikanaan asustaneet. Täällä oli joku argeologinen kaivauspaikka jossa oli joku koululaisryhmä tekemässä omia kaivauksiaan ahkeran tuntuisesti aikuisten johdolla. Kukkulan mataluudesta johtuen nousimme ylös suorinta merkittyä polkua. Oli mukava, kun pulssi vähän nousi ja hiki tuli pintaan. Pakko oli kuitenkin välillä pysähtyä katselemaan ympärillä vaan kaunistuvia maisemia ja ottamaan kuvia. Kappelin ovet olivat kiinni, niin kuin ne yleensä ovat Espanjassa. Se millainen upea maisema meille avautui vuorineen ja kanjonineen kappelilta toiseen suuntaan oli hieno elämys.
Kuljimme harjannetta jonkin matkaa eteenpäin. Katselimme kauempana näkyvää Camarasa-kylää, jonka läpi edellisenä päivänä ajoimme ja lähempänä olevaa lomakotikyläämme Sant Llorenç de Montgainia sekä kauempana horisontissa vuoren huipulla olevaa muutamaa rakennusta. Puhuimme ja haaveilimme kuinka tuollakin pitäisi käydä. Kuului jostain ihmisten puhetta ja huomasin jyrkässä ja korkeassa kallioseinämässä kauempana jonkun kiipeilevän.
Ylhäällä vietimme aikaa pitkään. Nautimme tästä kaikesta, istuimme ja ihmettelimme ja söimme pienet eväämme. Tuntui taas niin upealta olla kukkulan päällä ja nähdä se kauneus lintusten lailla ympäriltä. Se aina vaan lumoaa ja saa tuosta hetkestä nauttimaan suurella sydämellä entistä enemmän. Tuota hienoa tunnetta ei saa katselemalla vuoria alhaalta päin. Tätä ei taida edes kaikki ymmärtää, vain toinen "vuorihullu".
Palasimme hiekkatietä pitkin alas kylään. Paikallinen kissa tuli meitä tervehtimään. Rannalla ison kiven päällä oli sopiva kolo johon sille vettä kaadoin, mutta ei se hänelle kelvannut.
Tämä oli hieno päivä!
Lämmintä päivällä oli 13-15 astetta, mutta heti auringon laskettua kylmeni reiluun viiteen asteeseen eikä mökkiauton edessä tarennut istuskella.
17.12.2015, torstai: Aamulla laiskottelimme pitkään, syötiin aamupala ja laittauduttiin valmiiksi Monteron
huipun valloitukseen. Odotimme myös, että tienoon täyttävä sumu ja savu hälvenevät,
aurinko tulee esiin.
Pantà de Sant Llorenç de Montgai -patojärven vaellusreitti
meni järven rantoja pitkin, reilu kahdeksan kilometriä, mutta me ajattelimme nousta Monteron huipulle tai
ainakin käydä kurkkaamassa millainen reitti sinne lähtee. Ei tuullut yhtään ja
vuoret heijastuivat järvenpinnalta kauniisti. Jo tämä tiesi hienoa lomapäivää meille.
Meillä ei ollut kiire mihinkään, vaan nautittiin lämpimästä
säästä ja tietysti myös koko ajan ylöspäin noustessamme ympärillämme kaunistuvista maisemista. Polku ei paikoin leveä ollut. Alkumatkasta kuljettiin havumetsässä, mutta hyvin nopeasti puusto mataloitui. Polkuja myös lähti eri suuntiin ja Mieheni tarkisti aina välillä puhelimensa kartasta, että olemme oikealla reitillä. Edes järvenympärysreitiltä lähtiessä ylös päin lähtevälle polulle ei tätä ollut kyltillä merkitty. Ainoastaan kivissä oli välillä merkkejä ja paikoin oli tehty pieniä kivipylväitä pienistä kivistä jotka näyttivät reitin suunnan myös.
Ennen ylhäällä käveltävää tasaisempaa osuutta oli lyhyt jyrkkä nousu. Ehdin jo vähän säikähtää, että uskallanko nousta tuota ylös. Joudummeko jo näin alkuvaiheessa kääntymään jo takaisinpäin. Hyvin se meni, kun tarkasti katsoi mistä kiven kulmasta pystyi kiinni ottamaan ja mistä kapeasta kiven kolosta sai jalalle riittävän tukevan jalansijan. Tässä paikassa vähän säikähdin, että millainenhan tämä reitti oikein on. Suuri ilo tuli siitä, että minä hyvin suoriuduin tuosta, vaikka Mies sanoikin, että nouseminen oli vähän huteran näköistä. :)
Niin aikamme tallusteltuamme olimme vuoren korkeimalla kohdalla 574 metrissä. Ylhäällä oli vanhoja linnakkeen raunioita kaivettu näkyville. Luonnollinen paikka linnalle, kun näkymät oli panoraamamaiset. Toisella suunnalla alhaalla järven rannalla näkyi pienenä Sant Llorenç de Montgai -kylä ja kauempana Camarasa. Kaukana merelläpäin horisontissa näkyi kauniisti vuorijono, mitkä kuvissa sumun takaa eivät näy niin kuin se näkyi paikan päällä.
Istuimme raunioilla ja söimme pienet eväämme. Tunne siitä, että tänne kannatti nousta oli aivan suuremmoinen. Edellispäivään verrattuna täältä maisemat olivat vielä paljon paremmat ja kiitollisuus tästä kaikesta entistäkin korkeamalla. Yksi asia mietitytti minua. Niin aikamme istuttua, taivas täyttyi pilvistä ja matkaa oli jatkettava. Pilvinen ilma ja alempana laaksossa olevat sumu ja savu tekivät punertavista kallioista ja maisemista erityisen näköiset.
Tässä alhaalla kuvassa on se syy miksi minua mietitytti. Kuva ei kerro totutta jyrkyydestä ja mittasuhteista. Tiesimme, että juuri tuolla edessäpäin on myös jyrkkiä kallioita. Emme olleet varmoja mistä polku kulkee. Olin juuri laskeutunut osittain pyllymäkeä liukkaan ja märän lyhyen kallioisen kohdan. Ja ajattelin, että jos tällaista olisi pitemmästi tulossa en menisi tästä alas. Ihana Mieheni sanoi, että saan päättää jatkammeko vaiko käännymmekö ja palaamme samaa reittiä takaisin leirintäalueelle. Aurinkokin alkoi pikkuhiljaa laskea, tuli pimeämpää mitä sen paistamisen aikaan oli ollut. Ajatus noususta takaisin ylöspäin noin 200 nousumetriä ei enää houkuttanut. Entä jos ehtii tulla jo pimeä? Ajattelin tämän edessä olevan metsän olevan kuljettavan, mutta aivan varma ei voinut olla mikä on polku tuolla jokisuulle laskeutuessa. Onko se kallioisen jyrkkä. Ajattelin, että sen lasken sitten pyllymäkeä alas, jos niin on. Mitään voimattomuuden tunnetta minulla ei tullut tai ollut, sitä pientä pelon tunnetta. Niin tein päätöksen, että jatkamme matkaa tästä alaspäin.
Se olikin nopeaa laskeutumista, kun polku meni aika jyrkästi alaspäin eikä paljon serpentiinimutkia tehnyt. Onneksi ei maasto ollut kallioinen. Metsä oli ruskainen ja märkä, kun aurinko ei rotkoon päässyt paistamaan sekä tiheäkasvustoinen. Välillä oli pakko ottaa tukea ohuista puunrungoista ja paksummista oksista, kun laskeutui korkeammalta askelmalta. Välillä jyrkimmissä kohdissa laskeuduin takapuolelleni, etten vaan nokalleni lennä. Selkäni takia en uskalla ollenkaan hypätä. Kamerakin siinä taas kastui, kun kuvia piti yrittää muutama matkalta ottaa, eikä sitä voinut tuosta syystä reppuun laittaa. Metsässä oli paljon pensaita jotka näyttivät saman näköisiltä kuin joulumarkkinoilla myytävänä olevat mistelin oksakimput. Olikohan ne mistelipensaita? Niiden oksien allahan olisi pitänyt suudella.
Voi sitä iloa ja tyytyväisyyttä, kun huomasi ettei polulle tulekaan jyrkkää ja kallioista kohtaa ja pääsemmekin helposti alas, upeata. Tuo jyrkin lopun laskuosuus oli kilometrin mittainen ja tällä matkalla se laski 215 metriä. Mielestäni tämä oli jyrkin näin pitkä laskuosuus, jonka olemme kulkeneet. Mehän useimmin vuorilta tulemme hissillä alaspäin.
Ennen ylhäällä käveltävää tasaisempaa osuutta oli lyhyt jyrkkä nousu. Ehdin jo vähän säikähtää, että uskallanko nousta tuota ylös. Joudummeko jo näin alkuvaiheessa kääntymään jo takaisinpäin. Hyvin se meni, kun tarkasti katsoi mistä kiven kulmasta pystyi kiinni ottamaan ja mistä kapeasta kiven kolosta sai jalalle riittävän tukevan jalansijan. Tässä paikassa vähän säikähdin, että millainenhan tämä reitti oikein on. Suuri ilo tuli siitä, että minä hyvin suoriuduin tuosta, vaikka Mies sanoikin, että nouseminen oli vähän huteran näköistä. :)
Niin aikamme tallusteltuamme olimme vuoren korkeimalla kohdalla 574 metrissä. Ylhäällä oli vanhoja linnakkeen raunioita kaivettu näkyville. Luonnollinen paikka linnalle, kun näkymät oli panoraamamaiset. Toisella suunnalla alhaalla järven rannalla näkyi pienenä Sant Llorenç de Montgai -kylä ja kauempana Camarasa. Kaukana merelläpäin horisontissa näkyi kauniisti vuorijono, mitkä kuvissa sumun takaa eivät näy niin kuin se näkyi paikan päällä.
Istuimme raunioilla ja söimme pienet eväämme. Tunne siitä, että tänne kannatti nousta oli aivan suuremmoinen. Edellispäivään verrattuna täältä maisemat olivat vielä paljon paremmat ja kiitollisuus tästä kaikesta entistäkin korkeamalla. Yksi asia mietitytti minua. Niin aikamme istuttua, taivas täyttyi pilvistä ja matkaa oli jatkettava. Pilvinen ilma ja alempana laaksossa olevat sumu ja savu tekivät punertavista kallioista ja maisemista erityisen näköiset.
Tässä alhaalla kuvassa on se syy miksi minua mietitytti. Kuva ei kerro totutta jyrkyydestä ja mittasuhteista. Tiesimme, että juuri tuolla edessäpäin on myös jyrkkiä kallioita. Emme olleet varmoja mistä polku kulkee. Olin juuri laskeutunut osittain pyllymäkeä liukkaan ja märän lyhyen kallioisen kohdan. Ja ajattelin, että jos tällaista olisi pitemmästi tulossa en menisi tästä alas. Ihana Mieheni sanoi, että saan päättää jatkammeko vaiko käännymmekö ja palaamme samaa reittiä takaisin leirintäalueelle. Aurinkokin alkoi pikkuhiljaa laskea, tuli pimeämpää mitä sen paistamisen aikaan oli ollut. Ajatus noususta takaisin ylöspäin noin 200 nousumetriä ei enää houkuttanut. Entä jos ehtii tulla jo pimeä? Ajattelin tämän edessä olevan metsän olevan kuljettavan, mutta aivan varma ei voinut olla mikä on polku tuolla jokisuulle laskeutuessa. Onko se kallioisen jyrkkä. Ajattelin, että sen lasken sitten pyllymäkeä alas, jos niin on. Mitään voimattomuuden tunnetta minulla ei tullut tai ollut, sitä pientä pelon tunnetta. Niin tein päätöksen, että jatkamme matkaa tästä alaspäin.
Se olikin nopeaa laskeutumista, kun polku meni aika jyrkästi alaspäin eikä paljon serpentiinimutkia tehnyt. Onneksi ei maasto ollut kallioinen. Metsä oli ruskainen ja märkä, kun aurinko ei rotkoon päässyt paistamaan sekä tiheäkasvustoinen. Välillä oli pakko ottaa tukea ohuista puunrungoista ja paksummista oksista, kun laskeutui korkeammalta askelmalta. Välillä jyrkimmissä kohdissa laskeuduin takapuolelleni, etten vaan nokalleni lennä. Selkäni takia en uskalla ollenkaan hypätä. Kamerakin siinä taas kastui, kun kuvia piti yrittää muutama matkalta ottaa, eikä sitä voinut tuosta syystä reppuun laittaa. Metsässä oli paljon pensaita jotka näyttivät saman näköisiltä kuin joulumarkkinoilla myytävänä olevat mistelin oksakimput. Olikohan ne mistelipensaita? Niiden oksien allahan olisi pitänyt suudella.
Voi sitä iloa ja tyytyväisyyttä, kun huomasi ettei polulle tulekaan jyrkkää ja kallioista kohtaa ja pääsemmekin helposti alas, upeata. Tuo jyrkin lopun laskuosuus oli kilometrin mittainen ja tällä matkalla se laski 215 metriä. Mielestäni tämä oli jyrkin näin pitkä laskuosuus, jonka olemme kulkeneet. Mehän useimmin vuorilta tulemme hissillä alaspäin.
Ravintola oli täynnä paikallisia iäkkäitä ihmisiä, noin 25 henkeä, mutta oli muutama vähän nuorempikin. Puheen sorina ja nauru oli niin kovaäänistä, ettei omia ajatuksiakaan meinannut kuulla ja jos Miehelle sanoi jotakin se piti myös sanoa isoon ääneen. Olivat syömässä ihan monen ruokalajin ateriaa ja niin söimme mekin. Koko reissun parasta salaattia oli täällä. Pääruuaksi paellaa, se oli aivan hyvää. Jälkiruoka toiselle paikallien vanukas ja minulle suussa sulava tiramisu. Otimme vielä lopuksi cappuccinot. Tähän tuli lisäksi leipää, litran pullo vettä ja yksi pullo alkoholitonta olutta. Koko lysti makso reilut 24 euroa. Nämä hetket, kun menee paikallisten pariin ovat hienoja muistoja.
Juuri auringon laskeutuessa mahat täynnä laahustelimme leirintäalueelle, jonne oli vajaan kilometrin matka.
Kiitos tästä hienosta päivästä!
Helppohan tämä vaellus oli näissä luvuissa ja korkeuksissa. Monteron huippu on 574 metrin korkeudella, nousumetrejä tuli vajaa 400 metriä ja vaellukselle pituutta reilu yhdeksn kilometriä.
 |
| Päivän reittimme. |
Nyt on ensimmäinen espanjalainen vuori valloitettuna jalkaisin. Tästä on hyvä jatkaa matkaa!
Suunnitellessamme loman jatkoa oli myös kovasti mielessä se, että jatkaisimme tästä matkaa länteen ja pohjoiseen päin vuorille. Katselimme sääennusteita jotka lupasivat epävakaista ja noin kymmentä astetta kylmempiä kelejä tuonne suunnalle. Yksi haave on täältä alle sadan kilometrin päässä oleva Congost de Mont-rebei, joskus kulkea. Täältäkin jäi ne parhaat reitit kulkematta, joita lähtee järven pohjoispäästä.
Rehellisesti sanottuna, kun ajattelen tätä mennyttä ihanaa Joululomaa nyt jälkeenpäin, niin tulee minulla heti ensimmäisenä mieleen nämä kaksi päivää. Nämä toivat ja näistä sai niin paljon positiivisia tunteita ja muistoja. Täällä oli rauhassa ja hiljaisuudessa upeiden maisemien äärellä hienoa olla. Savusta huolimatta täällä ei ollut niitä roskaläjiä kävelyreittiemme varrella mitä sitten etelässä näki usein. Me olemme maalaisia ja meille siisti leirintäalue luonnon keskellä on kaikista parasta lomaa, laatulomaa.
Näiden kokemuksien jälkeen ja pienen ikävän kanssa, mikä jäi näihin maisemiin, oli minun ainakin vähän vaikea jatkaa matkaa, vaikka monen monta mukavaa päivää oli edessäpäinkin.
Matkamme jatkui etelämmäs,..
Soleil
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti