Tällaiset päivät ovat aivan parhaita lomapäiviä! Hetket täynnä aitoja onnen hetkiä sekä matkailun tuomaa suurta kokemisen ja näkemisen riemua. Kyynel vierähtää poskelleni, kun ajattelen tätä onnen ja kiitollisuuden määrää, että olemme saaneet nämä kaksi päivää lisää kerättyä elämänhelminauhan muistoihin.
Jos kotivuoret näyttävät silmissä niin kauniilta ja niin ihanilta, niin kuin tapanani on aina sanoa, niin kyllä tämä Dolomiitti-vuoristo on jotain aivan erityisen lumoavaa ja kaunista. Tätä tullaan ympäri Maailmaa myös katselemaan. Unesco on tätä ainutlaatuista kulttuuri- ja luontoperintöä suojellut vuodesta 2009 asti. Nimensä vuoristoalue on saanut alueelle tunnusomaisen kivilajin dolomiitin mukaan. Jo tämä kivilaji saa vuoret näyttämään erilaiselta kuin muualla Alpeilla olevat vuoret. Toinen merkittävä asia on vuorten korkeus. Alueella on 21 yli kolmen kilometrin korkuista vuorta. Tuo saa vuoriston näyttämään niin jylhältä. Marmoladan vuorenhuippu kohoaa korkeimmalle 3344 metrin korkeuteen.
19.9.2016, maanantai: Sääennuste ei luvannut tälle päivälle ollenkaan sadetta. Puolipilvistä säätä ennustettiin tulevaksi joten nyt oli aika vuorille korkeuksiin lähteä. Tätä päivää oli odotettu ja ajateltu pitkään. Toivottu, että Dolomiiteilla se kesän ennätysnousu tehdään, mutta jos se ei onnistu, niin ei sekään haittaa.
Aamupalan syönnin jälkeen odottivat jo illalla valmiiksi laitetut vaatepinkat purkamista, päälle pukemista ja pakatut reput selkään nakkaamista. Vaelluskengät ja -sauvat takatallissa odottivat myös jo kovaa käyttöä. Mekin olimme valmiina vähän sykettä nostamaan ja päivästä suurella sydämellä nauttimaan.
Tässä reissun päältä tästä päivästä pieni postaus, 19.9.2016: KIVINEN POLKU.
Tämä Camping Sass Dlacia sijaitsee vaeltavalle karavaanarille erittäin hyvällä paikalla, kun alueen vierestä menevät merkityt vaellusreitit ja vuoret ovat aivan vieressä. Leirintäalueelle ei luonnollisestikaan, eikä vielä Capanna Alpina hütellekään, näy kuin vasta pieni alku Naturpark Fanes-Senes-Pragsin kauniista vuorialueesta.
Niin ennätyspäivä alkoi. Leirintäalueelta on vajaa kaksi kilometriä loivaa nousua Capanna Alpina hütelle. Capanna Alpina -hüteltä katselimme menosuuntaan päin vähän huolestuneina, kun vuoret olivat pilvessä. Pilvet liikkuivat vauhdilla ja sinistäkin taivasta näkyi ympärillämme. Heitimme ilmaan pienen toiveen.
Niin lähdimme ylös korkeuksiin nauttimaan päivästä karjalauman saattelemana. Rifugio Scotoni -hütelle nousu oli jyrkähköä, jotain laskettelurinnettä, kun lumitykkejä oli matkalla, vaikkei täällä hissejä ollutkaan, ja betonipintaista tietä. Rifugio Scotoni -hütelle noustessa ilmoille heitetty toiveemme toteutui. Vuorten huippuja peittävät ja alhaalla roikkuvat pilvet olivat hävinneet edestämme. Elämä hymyili ja maisemat näyttivät lumoavan hienoilta. Edessä oli jyrkkä vuorenrinne, jonka ylös nousimme leveää polkua pitkin. Tuon jälkeen alkoi karu, mutta kaunis kivierämaa. Joskus elämän tie edessä voi olla kivinen, mutta määränpää edessä kuitenkin kirkkaana häämöttää. Rifugio Lagazuoi -hüttekin alkoi pian näkymään, mutta matkaa ja nousua oli vielä pitkälti. Noustuamme ylemmäs alkoi tuulemaan ja ilma kylmeni huomattavasti. Oli laitettava tuulenpitävä ohut takki päälle ja käteen hanskat.
Vaikka parhaat näkymät ovatkin poutasäällä, ei huono ilma ole puolipilvinenkään sää. Oikeastaan taivaalla nopeasti kulkevat mustat pilvet, kun ne eivät vaan sada ja roiku matalalla maisemien edessä, tekevät maisemista vaan kauniimman. Tapanani onkin sanoa, että tuo tekee niin satumaisen tunnelman. Tuolla vuorten syleilyssä rinteelle paistava aurinko kauempana vain korostaa tuota satumaisuutta. Me saimme juuri tälle karulle maisemalle hienon vaihtelevan sään ilman vesisadetta. Saimme aivan ilmaiseksi luonnon aidot ja muuttuvat lavasteet. Ohi nopeasti kiitävät pilvet ja auringonpaiste loivat ympärillämme kauniin ja unohtumattoman kokemuselämyksen, elämän rikkauden hetkiä.
Rifugio Lagazuoi -hüten lähestyessä matkalla oli sotamuistoja. Kävelimme vähän nuoskalumessakin, jota oli muutama päivä aiemmin enemmänkin satanut. Jossain oli satanut jopa puoli metriä, mutta aurinko oli jo sulattanut tuota pois. Aasialaisilla miesturisteilla näytti olevan iloa lumesta, mutta kylmäkin heillä näytti paksuista takeista huolimatta olevan.
Rifugio Lagazuoi -hütte sijaitsee 2752 metrissä. Me teimme vielä pienen mutkan korkeammalle. Hütte on yksi muutamasta korkeimmalla sijaitsevista vuorimajoista Dolomiiteilla. Passo Falzaregolta 2105 metristä olisi voinut tänne ylös myös nousta hissillä. Tuoltahan olisi ollut kävellenkin nousumetreissä vähemmän noustavaa ylös.
Rifugio Lagazuoi -hütten terassi on aivan maailmankuulu upeista ja kauniista Dolomiitti-maisemista. Sanotaan jopa maisemien olevan kauneimmat. Olemme käyneet katsomassa Dolomiitti-maisemia useasta paikasta mm. Marmoladalta ja Passo Pordoilta, jotka tälle kuuluisallekin terassille näkyvät. Kauniit ovat maisemat noistakin paikoista olleet, mutta tässä Rifugio Lagazuoi -hütten terassilta katsellessa vuoret olivat lähempänä. Toisella puolella karu kivierämaa, jonka nousimme, ja taas toisella puolella oli jylhiä vuoria joiden välissä oli laaksoja ja vuoriniittyjä. Vuoriniittyjä pitkin kiermurteli kauniita nauhoja, polkuja ja teitä. Me halusimme nousta tähän kauneuteen jalkaisin ja tehdä näin itsellemme yhden saavutuksen. Näkymät olivat hienot ja vielä hienommaksi se teki tunne siitä, kun omin tassuin olimme ylös nousseet, tehneet helpolta tuntuneen ennätysnousumme.
Ihastelimme maisemia ympärillä ja räpsittiin kuvia. Seisominen ja ihmettely paikoillaan sai kylmän pian tuntumaan hikisellä iholla sillä ylhäällä oli vain +3 astetta lämmintä. No, hellepäivänäkin pian vaelluksen jälkeen aina palelee. Niin astuimme pian Rifugio Lagazuoi -hütten sisälle lämpöön aistimaan kansainvälistä tunnelmaa. Turisteja oli aivan rapakon takaa ja Aasiasta asti. Lämmin keitto, salaatti ja kahvit maistuivat hyvälle. Kuvatarina alhaalla kertoo päivästä enemmän.
Niin lähdimme ylös korkeuksiin nauttimaan päivästä karjalauman saattelemana. Rifugio Scotoni -hütelle nousu oli jyrkähköä, jotain laskettelurinnettä, kun lumitykkejä oli matkalla, vaikkei täällä hissejä ollutkaan, ja betonipintaista tietä. Rifugio Scotoni -hütelle noustessa ilmoille heitetty toiveemme toteutui. Vuorten huippuja peittävät ja alhaalla roikkuvat pilvet olivat hävinneet edestämme. Elämä hymyili ja maisemat näyttivät lumoavan hienoilta. Edessä oli jyrkkä vuorenrinne, jonka ylös nousimme leveää polkua pitkin. Tuon jälkeen alkoi karu, mutta kaunis kivierämaa. Joskus elämän tie edessä voi olla kivinen, mutta määränpää edessä kuitenkin kirkkaana häämöttää. Rifugio Lagazuoi -hüttekin alkoi pian näkymään, mutta matkaa ja nousua oli vielä pitkälti. Noustuamme ylemmäs alkoi tuulemaan ja ilma kylmeni huomattavasti. Oli laitettava tuulenpitävä ohut takki päälle ja käteen hanskat.
Vaikka parhaat näkymät ovatkin poutasäällä, ei huono ilma ole puolipilvinenkään sää. Oikeastaan taivaalla nopeasti kulkevat mustat pilvet, kun ne eivät vaan sada ja roiku matalalla maisemien edessä, tekevät maisemista vaan kauniimman. Tapanani onkin sanoa, että tuo tekee niin satumaisen tunnelman. Tuolla vuorten syleilyssä rinteelle paistava aurinko kauempana vain korostaa tuota satumaisuutta. Me saimme juuri tälle karulle maisemalle hienon vaihtelevan sään ilman vesisadetta. Saimme aivan ilmaiseksi luonnon aidot ja muuttuvat lavasteet. Ohi nopeasti kiitävät pilvet ja auringonpaiste loivat ympärillämme kauniin ja unohtumattoman kokemuselämyksen, elämän rikkauden hetkiä.
Rifugio Lagazuoi -hüten lähestyessä matkalla oli sotamuistoja. Kävelimme vähän nuoskalumessakin, jota oli muutama päivä aiemmin enemmänkin satanut. Jossain oli satanut jopa puoli metriä, mutta aurinko oli jo sulattanut tuota pois. Aasialaisilla miesturisteilla näytti olevan iloa lumesta, mutta kylmäkin heillä näytti paksuista takeista huolimatta olevan.
Rifugio Lagazuoi -hütte sijaitsee 2752 metrissä. Me teimme vielä pienen mutkan korkeammalle. Hütte on yksi muutamasta korkeimmalla sijaitsevista vuorimajoista Dolomiiteilla. Passo Falzaregolta 2105 metristä olisi voinut tänne ylös myös nousta hissillä. Tuoltahan olisi ollut kävellenkin nousumetreissä vähemmän noustavaa ylös.
Rifugio Lagazuoi -hütten terassi on aivan maailmankuulu upeista ja kauniista Dolomiitti-maisemista. Sanotaan jopa maisemien olevan kauneimmat. Olemme käyneet katsomassa Dolomiitti-maisemia useasta paikasta mm. Marmoladalta ja Passo Pordoilta, jotka tälle kuuluisallekin terassille näkyvät. Kauniit ovat maisemat noistakin paikoista olleet, mutta tässä Rifugio Lagazuoi -hütten terassilta katsellessa vuoret olivat lähempänä. Toisella puolella karu kivierämaa, jonka nousimme, ja taas toisella puolella oli jylhiä vuoria joiden välissä oli laaksoja ja vuoriniittyjä. Vuoriniittyjä pitkin kiermurteli kauniita nauhoja, polkuja ja teitä. Me halusimme nousta tähän kauneuteen jalkaisin ja tehdä näin itsellemme yhden saavutuksen. Näkymät olivat hienot ja vielä hienommaksi se teki tunne siitä, kun omin tassuin olimme ylös nousseet, tehneet helpolta tuntuneen ennätysnousumme.
Ihastelimme maisemia ympärillä ja räpsittiin kuvia. Seisominen ja ihmettely paikoillaan sai kylmän pian tuntumaan hikisellä iholla sillä ylhäällä oli vain +3 astetta lämmintä. No, hellepäivänäkin pian vaelluksen jälkeen aina palelee. Niin astuimme pian Rifugio Lagazuoi -hütten sisälle lämpöön aistimaan kansainvälistä tunnelmaa. Turisteja oli aivan rapakon takaa ja Aasiasta asti. Lämmin keitto, salaatti ja kahvit maistuivat hyvälle. Kuvatarina alhaalla kertoo päivästä enemmän.
Alakuvassa näkyy mistä alas laskeuduimme. Huippu ei näkynyt täältä alhaalta. Muutama kuva loppumatkalta leirintäalueelle.
 |
| Mökkiautossa oli jo ikävöity. Prinsessa kyllä tietää, mistä kaapista ruokaa löytyy. |
Reitti Camping Sass Dlacia 1670 m - Capanna Alpina 2072 m - Rifugio Scotoni 2040 m - Rifugio Lagazuoi 2752 m ja samaa reittiä takaisin.
Vaellukselle tuli pituutta 17,6 kilometriä ja nousumetrejä 1110 metriä!
Tämä tuntui melko helpolta vaellusretkeltä ja tätä kovasti ihmettelimme. Ylhäällä olisimme voineet hyvin matkaa vielä jatkaa, ehkä muutama sata nousumetriä enemmän. Eikä mökkiautolle palattaessa ollut mikään paikka kipeänä. Ainoastaan reppu vähän tuntui hartioissa. Takanahan meillä oli muutama lähemmäs tuhannen metrin nousu ja muitakin hyviä vaellusretkiä viime kuukausien ajalta. Viikollakin arkena kotona on kävelty. Meille 500 nousumetriä tuntuu helpolta, mutta niin tuntui nyt tämäkin vaikka korkeammalla oltiin. Ilmeisesti viileämpi sää ja viikon ajan tehdyt pienet kävelylenkit yli 1600 metrin korkeudessa oli tämän helpolta tuntuvan vaelluksen takana. Korkeanpaikanleirillä oli ollut myös oma vaikutuksensa.
Kerrassaan upea muistorikas päivä! Kiitos meille!
20.9.2016, tiistai: Aamulla loikoilimme ja laiskottelimme pitkään. Nautittiin koko karavaanariporukka rauhallisesta aamuhetkestä. Ihmeteltiin myös sitä ettei jalat olleet kipeänä edellispäivän ennätysvaelluksen jäljiltä. Söimme aamupalan ja puuhailimme ne tavalliset aamupuuhailut.
Sääennuste piti paikkansa kerrankin, kun taivas oli sinisempi, kuin mitä se oli edellispäivänä. Reput nakattiin selkään ja lähdetiin pienelle verryttelykävelylle. Tästä teinkin jo reissun päältä tällaisen pienen juttupostauksen, 20.9.2016: TURHA VERRYTTELYVAELLUS.
Tässä muutama kuva leirintäalueelta vajaan kahden kilometrin matkalta Capanna Alpina -hütelle, josta lähtee lisää reittejä Naturpark Fanes-Senes-Prags alueelle. Sitä monesti ihmettelemme, miksi vuorilla on pieniä kappeleita vähän väliä. Tässä matkalla ennen Capanna Alpinaa ja toinen noin kolmen kilometrin päässä Rifugio Scotoni -Hütten lähellä. Tänne oli jo aamupäivästä, edellispäivänä vielä aikaisemmin, muutama tuikku sytytetty.
Vuoripolut tarjoavat omat yllätyksensä ja vuoret antavat hienot maisemansa. Aika latteaksi jäisi maisemakuva, vaikka tämä tosi hieno onkin, kun vain kävisi Capanna Alpinan parkkipaikalta maisemia katselemassa. Mielestäni yksi vuorilla kulkemisen suurista elämyksistä on se, kun ei tiedä miltä mutkan, kukkulan ja ylösnousemisen jälkeen maisemat näyttävät.
 |
| Kauniilta näytti Capanna Alpina -hüten lähelläkin, mutta kauniimmaksi vain maisemat menivät ylempänä niityllä. |
Oli aikomus tehdä vain lyhyt verryttelyvaellus eilisen ennätysnousun jäkeen, jotain 5-6 kilometriä, käydä vain kurkkaamassa, miltä serpentiininousun jälkeen maisevat näyttävät eteenpäin ja miltä ne ylempää näyttävät alas laaksoon päin. Nälkä kaikinpuolin kasvoi vain lisää kävellessä. Oltiin tallusteltu noin kuusi kilometriä ja olimme risteyksessä. Ajattelimme kääntyä jo takaisin. Viitta osoitti, tiesin myös hüten olemassa olon, että hütelle olisi enää 50 minuutin kävely. Vesi herahti kielelle, kun ajatteli maukasta ruokaa. Meillä ei edes aamupalalla ollut leipää syödä. Puurot, joihin lisätään vain kiehuva vesi, ja kahvit oltiin aamulla suihimme laittaneet. Eikä meillä ollut mukanakaan kuin vain jotain pientä naposteltavaa, 40g pähkinärusinasekoituspussi ja muutama aamupalamyslikeksi, kun ei ollut edes ajatus näin pitkälle tulla. Niin jatkettiin tallustelua. Hütte ei tuntunut tulevan millään näkökenttään. Vihdoin pelastava keidas tuli, mutta se olikin suljettu. Seuraavalle hütelle, Rifugio Fanes, olisi matkaa ollut vielä vajaa kolme kilometriä. Tuonne kävely ei tuntunut hyvältä vaihtoehdolta, kun silloin koko vaellukselle tulisi matkaa lähes 23 kilometriä emmekä ole koskaan yli 20 kilometriä kävelleet. Oli vaan vatsat kurnien palattava takaisin. Aivan turhaan oli tehty turha mutka hütelle.
Jo menomatkalla puhuin, kun sunnuntaina vastaan tuli vuorilta palaava karjalauma. Siitä, että tuliko se lauma juuri täältä pois. Siitä kuinka Fanes Almilla ei enää näyttänyt heinä kasvavan vaan se alkoi jo olemaan syksyisen väristä. Eikä ihme, että elukat tuotiin jo vuorilta alas laaksoon vihreämmille laitumille. Tullen mennen ihmettelin, kuinka ne elukat, isot hevosetkin, ovat voineet kulkea sen jyrkän serpentiiniportaikkopolun ylös ja alas. Jännitystä heillä ilmeisesti oli ollut ilmassa ja vatsat aivan sekaisin, kun vanoja ja läjiä oli runsaasti tuohon jätetty sekä myöhemminkin polulle. Aivan niin, että niitä sai varoa ja väistellä. Olivat myös jättäneet liukastelu jälkiä. No, ihmisenkin alas tulla tuosta oli sauvoja apuna käyttäen, saaden näin kaksi lisäjalkaa, paljon helpomaa kuin mitä se olisi ollut ilman vaellussauvoja. Ilmeiseti elukan neljä jalkaa mahdollistavat tuo ylös nousun ja alas laskeutumisen heilläkin helpommin. Ovat nämä lehmät ja hevoset kyllä taitavia vuorivaeltajia.
Eikä leirintäalueenkaan ravintolasta ruokaa saatu, kun heillä oli tänään "Ruhetag" eli vapaapäivä. Ei auttanut muu kuin omia pöperöitä kehitellä.
Tämä ei nälästä huolimatta ollut mikään turha verryttelyvaellus, vaan erittäin hauska vellusretki, joka oli täynnä iloa ja riemua! Tuo turha verryttelyvaellus nimi tuli vain hymyillen matkallamme puheisiimme, kun emme ruokaa saaneet. Matkalla oli erittäin hienot maisemat. Ohi kiitävät pilvet ja vuorille paistava aurinko saivat välillä maisemat aivan loistamaan kauneutta. Taustamusiikkina ja lisätunnelman tuojana, putouksen pauhe ja purojen kiva solina. Kiitos tästäkin päivästä meille!
Reitti Camping Sass Dlacia 1670 m - Capanna Alpina 2072 m - Grossfanes Hütte 2102m ja samaa reittiä takaisin.
Matkaa tälle verryttelyvaellukselle tuli 17 kilometriä ja nousumetrejä 660.
Minut valtaa suuri kiitollisuus, vaikka kevät ja kesä onkin ollut hyvin surullista aikaa enkä tuosta asiasta ole kiitollinen ollenkaan, niin olen saanut kuitenkin olla pitkän aikaa ilman polttavia selästä johtuvia hermosärkyjä. Juuri tämän asian takia vuoriretkemme, kun niitä pystyn tallustelemaan, lisäävät näiden hienojen hetkien arvoa. Saan ja saamme tehdä yhdessä sitä, mistä kovasti pidämme. Aitoa ja totta on myös se, että meillä on aina reissuilla mukavaa ja aivan erityisen mukavaa vuoriretkillä. Jos minä en voi puhua, ihastella ääneen tätä maailman kauneutta, kun pulssi lyö liian kovaa, niin silloin hiljennetään vauhtia.
Kiitos!
21.9.2016, keskiviikko: Mukavan rauhallinen aamu ja päivä. Pohkeissa nyt tuntui vähän edellispäivien vaellus. Siinä viimeisessä serpentiinilaskussa eilen paluumatkalla meni jalat tukkoon.
Lämmöt leirintäalueen korkeudessa olivat näinä päivinä olleet 13-15 asteen tietämillä päivällä. Auringon paiste on aina saanut ilman lämpeämään. Aamuisin mittari on näyttänyt noin 7-8 astetta.
Tänään oli lämpimin päivä. Siinä istumisen ja oleilun lomassa purettiin samalla leiriä. Meillä oli pystytettynä mökkiauton edessä etuteltta joka sekin piti pistää kasaan. Sen helmakankaita piti vähän puunailla, kun rankkasade aiempina päivinä oli sotkenut niitä. Kuvia ei päivän aikana tullut muuta otettua kuin muutama Kissoista.
Rentouttavasta lomapäivästä antavat hyvää kuvaa nämä meidän niin rakkaat karvaiset karavaanariperheenjäsenet, nautitaan, ollaan rennosti ja puunaillaan.
Kissoillemme tehdään aina oma leikkinurkkaus mökkiauton ohjaamoon. Kuskin ja vänkärin penkkien jalkatilaan laitetaan heidän kaksi kuljetuslaukkua, sturdibagiä. Sekä leluja. Joskus siellä joku käy rauhassa nukkumassa, mutta useimmiten tuo on heille piiloleikkipaikka. Erityisesti Ramses ja Kuningatar leikkivät kahdestaan piiloleikkiä. Vauhdilla juostiin mökkiin ja taas kurvattiin vauhdilla mökkiauton perälle. Kuningattarelle olen kovasti tarjonnut Enon korvikkeeksi ja kainalokaveriksi, pehmolelumurmelia, mutta haisteltua tuota hän viskaa pian tuon lattialle.
Jatkuu,..
Soleil
2 kommenttia:
Kylläpä tuli viime kesä elävästi mieleen! Nuo on kyllä aivan mahtavia paikkoja. Hienoa, kun sää on ollut noin hyvä teidän reissulla vaikka lunta näkyi vähän olleenkin. No, sitä voi olla ja taisi olla kesälläkin noilla reiteillä:)
Kiitos paljon noista reittivinkeistä! :) Tuo Cortinan ja La Villa Sternin välinen tiehän meillä oli aiemmin ajamatta. Usein katselin karttaa ja tiesin tuon leirintäalueen, mutta en ollut vielä reittejä katsellut. Nyt tuo tienpätkäkin tuli kolmesti kurvailtua.
Meillä oli vähän mielessä se kolmentonnin valloitus, mutta Sella Grupella kauempaakin katsellen näytti olevan reilusti lunta. Jätettiin ensi kesään. :) Pitää toivoa, että ei tule selän kanssa ongelmia ja ensi kesänäkin saamme nauttia ihanista vuoriretkistä.
Meillä oli vähän huonoa onnea loppujen lopuksi säiden kanssa. Juuri Italian saapumisen aikaan ilmat kylmeni ja taas loman lopulla ne lämpenivät ja seuraava viikko olisi ollut vielä lämpimämpää. Jos olisimme päässeet pari viikkoa aikaisemmin reissuun, niin kuin oli suunnitelma, niin illatkin olisi olleet vielä lämpimiä.
Lunta on ja voi sataa vuorilla kesälläkin. Heinäkuussa jopa Nebelhornilla tuoreessa lumessa käveltiin.
Voi ihanuus kuinka kaunista ja jylhää Dolomiiteilla onkaan! Kotivuoret ovat pieniä nyppylöitä. :) Joskus kauan sitten olimme kuukauden automatkailleet Norjassa. Kulkeneet maan aivan etelästä pohjoiseen. Pian kävimme tuon reissun jälkeen Rukalla. Sanoin kuinka pieneltä nyppylältä Ruka tuntui etelä-Norjan vuorien jälkeen. Veljeni suuttui minulle tuosta tosissaan, että Ruka on suuri paikka. Hän oli jotain 10-vuotias tuolloin. :)
Lähetä kommentti