24-28.5.2017: TANNHEIMER TALISSA

Laaksossa ja vuorilla tallustelemassa sekä uusia kulkupelejä testaamassa.

24.5.2017: Ajelimme lähelle Tannheimer Talin laaksoon ja Grän-kylän kupeeseen Comfort Camp Gräniin. Leirintäalue oli täynnä saksalaisia vain muutama hollantilainen oli joukossa. Kiva siisti leirintäalue kera pienen kylpylän.

Leirintäalueesta kuvat otettu 26.5.2017.

25.5.2017: Täksi päiväksi ennustettiin pieniä sadekuuroja, mutta pilvisestä älläkesäästä huolimatta ei kuitenkaan satanut. Suureksi onneksemme satoi vain yön aikana.

Kun Saksaan reilu kuusi vuotta sitten muutimme, pisti hyvin äkkiä silmään, kuinka täällä oli jo silloin paljon sähköavusteisia polkupyöriä. Piti tietämättään ja maalaisuuttaan vähän höpönä asiana koko tuota hommaa. Tavallinen pyörä se paras on, ajattelin. Vuosien aikana sähköavusteiset pyörät ovat vain koko ajan lisääntyneet. Tuon on huomannut hyvin myös mainoslehtisten sivuilta. Monesti lähes kaikilla vastaantulijoilla on sähköavusteinen pyörä, karkean arvion mukaan olisko aivan 3/4 osalla, tasaisilla mailla jonkin verran vähemmän. Hyvin paljon on myös sähköavusteisia maastopyöriä.

Ajatus on vuosien varrella muuttunut, kun on ajatellut muutaman kerran, että joku paikka on aivan tuossa lähellä ja kun sitten on pyöräillyt sen ja huomannut että siinä olikin 300 nousumetriä muutaman kilometrin matkalla. Pyöräily osaltani onkin mennyt sitten kävelyksi ja talutushommiksi. No, kunnostahan se vain on kiinni. Rautaisella kunnolla mäet kuin mäet nousevat kevyesti, varmasti moni ajattelee. Jo kotimäkemme on "loiva" 16% nousulla, jota en ole edes lähtenyt kahdeksan vaihteisella pyörälläni nylkyttämään, on liian raskasta, kun hyvin äkkiä ainakin toinen jalkani on aivan turta. Minulle pyöräily on ollut puolet elämästä, 25 vuotta, hankalaa selkäni takia. Aika näyttää, tuoko tämä uusi kulkupeli helpotusta asiaan, toivon sitä kyllä kovasti tuovan.

Tässä ne nyt ovat, karavaanareiden uudet kulkupelit joista olemme pitkään jo haaveillen puhuneet. Merkillä ei ollut väliä. Katsoimme saksalaisia testituloksia ja sitä, mitkä merkit olivat saaneet hyvät arvostelut kestävyydeltään ja jarruiltaan. Pyörän painolla oli myös karavaanarille merkitystä, kun lisäpainoa tulee jo akusta ja moottorista kuutisen kiloa. Yksi ehdottomuus kyllä hankinnoissa oli Boschin moottori ja 500 Wh:n akku.  

Niin lähdimme pyöriä testaamaan. Emme olleet näillä muuta ajaneet kuin pyöräliikkeen pihassa lyhyen koeajon. Minulle olikin aivan uusi asia pelkät käsijarrut. Taisinpa rystyset valkoisena pitää sormiani jarrukahvojen päällä. Oli vähän hutera olo, kun jyrkissä laskuissa ei voinut jaloilla jarruttaa, mutta jospa jarrulevyjen kuumenemisesta huolimatta jarrut olisivat pitävät.

Hyvältä pyörät tuntuivat. Tasaisella rullasi ilman apuvoimaa tosi hyvin. Pyörissä on kymmenen vaihdetta ja viisi eri avustustasoa, off, eco, tour, sport ja turbo. Oma opettelunsa oli siinä, että mikä vaihde ylämäessä sopii parhaiten millekin apuvoimatasolle. Ajotietokone kyllä tuossa opasti, näyttäen nuolimerkillä vaihdetta pienemmälle tai suuremmalle.

Niin ihasteltiin maisemia pilvisestä säästä huolimatta ja istahdettiin penkille Haldenseen rannalle mukaviin maisemiin. Ehdotin miehelleni, että kokeillaanko pyöräillä järven takana jyrkässä rinteessä olevalle hütelle, joka on alakuvassa ympyrän sisällä. Niin päätettiin kokeilla, että pääsenkö minäkin pyörällä ajaen perille asti vai meneekö pyöräily talutushommaksi.

Ajelimme Nesselwänglen kylän kautta.

Aivan maalaismaisemissa karja-aitauksessa välillä ajelimme sekä penkillä istuskelimme.

Berghütte Adlerhorstille meni jyrkkä hiekkatie. Vaikka sähköavusteiset pyörät ovat hyvin tuttu näky täällä, niin kyllä siinä jokunen kulkija pysähtyi katsomaan vähän ihmetellen, kun me tuo nousu vauhdikkaasti ylös noustiin. Tosissaan siinä sai polkea, aivan niin, että hengästyi ja hiki tuli, vaikka turbolla avustus olikin. Jos polkee hiljaisesti avustin avustaa myös vähemmän. Vähän kyllä huvitti, kuinka nopeasti olimme hütellä kahvia jo hörppimässä. Tuntui, että voiko tämä edes olla totta.

Kävellen nämä hiekkatiet vuorenrinteillä ovat niin tylsiä, kun ei nää juuri mitään alas laaksoon monestikaan, mutta näin pyöräillen jännittävä kokemus, paikoin jopa vierellä olevista syvistä rotkoista johtuen vähän pelottavakin. Mieheni varoitteli taas, että vielä minä ajaessa kuvatessani tuonne rotkoon menen. Alamäessä ei tullut kuvia sitten otettua. Ensimmäinen pyöräretki uusilla kulkupeleillä oli mukava kokemus. Matkaa tälle tuli 30 kilometriä ja vajaat 400 nousumetriä.

26.5.2017: Kurkistus aamuvarhain mökkiauton ikkunasta ulos sai suuren ilon aikaan. Ennustettu aurinkosää oli aivan totta. Söimme aamupalan, pakkasimme reppumme, hyvästelimme kissa-Tytöt ja lähdimme tallustelemaan hissiasemalle päin. Hissillä nouseminen ei ole mikään huonokuntoisen laiskan merkki, vaan aivan vuorikiipeilijätkin hissejä käyttävät päästen nopeammin mukavimmille maisemille. Täälläkin olisi tarvittu noin 700 nousumetrin nousu pääasiassa tylsissä metsämaisemissa, että pääsisi ylös ja parempiin maisemiin. Alhaalta ei edes näkynyt mihin hissi nousi. On aivan tavallista, että jotkut nousevat ylös vain kahvittelemaan, syömään ja/tai kiertämään pienen panoraama- tai teemareitin.

Ylhäältä hissiasemalta Große Schlickenin huippu näkyi näin. Me kiersimme huipulle noiden vuorien takaa. Tämä puoli oli luminen ja karun näköinen, mutta kun pääsimme lumen halki tuonne kuvan oikeaan yläreunaan niin sieltä avautui hienot maisemat. Kapea ja niin kaunis Reintalin laakso. Laakson toisella puolella oli vain reilun kahden kilometrin korkuiset vuoret, mutta niin lähellä olevina kallioiset jyrkät vuorenrinteet toivat jotenkin niin mieleen Dolomiitit.

Loppunousu olikin jyrkkä Große Schlickenin huipulle. Istuttiin huipulla pitkään maisemia ihaillen. Alhaalla laaksossa oli useita hüttejä, jonne olisi pyöräillenkin päässyt toisesta suunnasta.

 Huipulta näkyi pitkälle Saksaan päin meille niin tuttuja ja mieluisia seutuja, mm. Füssen, Forggensee ja Alpseen takana kauniisti Schloss Neuschwanstein.

Eipä olisi taas alhaalta laaksosta käsin osannut arvata, kuinka kauniita vuorilta käsin maisemat voivat ollakaan. Ihana vuoripäivä oli tämä taas! Oli täynnä paljon nautintoa ja iloa!

26.5.2017: Große Schlicke

27.5.2017: Heräsimme taas lämpimään ja aurinkoiseen aamuun. Tällainen aamu tietää aina sitä, että hieno kokemuspäivä on edessä. Leirintäalueelle näkyi kauniisti Aggensteinin huippu, jonka huippua en itse välttämättä olisi jyrkyyden takia uskaltanut valloittaa, mutta Bad Kissinger Hüttellä asti, joka sekin näkyi, olisi voinut ainakin käydä sekä Saksan ja Itävallan rajalla. Sieltä olisi ollut alas laaksoon varmasti hulppeat näkymät. Tuon jätimme toiseen kertaan ja lähdimme uudemman kerran pyöräretkelle.

Ilma oli helteisen kuuma ja maisemat vallan hienot. Missäpä ne ei vuorimaisemissa olisi. Vilsalpsee ja ympärillä olevat vuoret auringossa aivan loistivat meille kauneuttaan. Järven takana pyöräilimme ja loppumatkan kävelimme, kun kävimme katsomassa kaunista Bergaichtin vesiputousta. Putous virtasi jyrkältä kallioseinämältä 170 metrin korkeudesta. Tällä kävelyreissulla näimme jokivarressa puun alla elävän kyykäärmeen ensi kertaa Alpeilla. Me ei käärmettä huomattu, vaan meille asian kertoi eräs pariskunta. Kuva  käärmeestä on kuvatarinassa. Täältä järveltä varmasti tulemme vielä tekemään lähivuorille vaellusretkiä.

Tämän jälkeen ajelimme Tannheimiin ja siitä nousimme vuoren rinteille, pelto- ja metsäteille. Laakson toista puolta rinnereittiä palasimme leirintäalueelle takaisin.

27.5.2017: Tannheimer Tal pyöräillen

Kuvia Tannheimerin laaksosta 35 kilometrin ja 580 nousumetrin pyöräretkeltä. Kävellen ei olisi nähnyt ja kokenut näin paljon.

Älykelloni näytti, että edellispäivän vuoriretkellä kului vajaat 2000 kcal, kun taas tällä pyöräretkellä 1500 kcal. Hellesäässä kävely tuntui raskaalta, mutta pyöräretkeä olisi voinut vielä hyvin jatkaa pitempäänkin, joten ei ne sähköavusteiset pyörät ihan höpöjuttuja ole täällä vuorimaisemissa. Antavat mahdollisuuden tehdä pitempiä ajeluretkiä ja jopa vuorenrinteillä. Olemme monesti suunnitelleet, että sitten kun meillä nämä ihmepyörät on, niin voimme niillä ajella ensin johonkin hütelle ja siitä lähteä sitten kävellen vuoriretkelle. Ajatus, joka oli jo mielessä näitä hankintoja suunnitellessa oli se, että pitäisikö olla maastopyörät. Nämä ovat retkipyörät. Meidän vanhat pyörät ovat myös retkipyörämallia, mutta nämä ovat kuitenkin mukavammat ajettavat hiekkatiellä. Tietysti kivisille vuoripoluille näillä ei kannata mennä.

28.5.2017: Saimme jälleen herätä lämpimään aamuun ja sinisenä loistavaan taivaskattoon. Ihana pitkä viikonloppu oli takana, mutta lyhyt kotimatka oli kuitenkin vielä edessä. Mietimme mitä vielä päivän tekisimme. Lähtiessämme vielä puhuimme kuinka tämä Tannheimer Tal näytti tuntemattomalta paikalta vaikka monet kerrat tästä olemme ohi ajaneet. Laakso on jäänyt jotenkin huomioimatta Itävallan korkeimpien vuorten takia. Laskeutuminen ja pieni mutkatie Lech-jokivarteen ja Weißenbach am Lechiin toi tutut maisemat muistiin. Täällä pienellä passotiellä olemme parikin kertaa kahvit pysähtyneet keittämään ja kerran päiväkävelynkin tehneet.

Ajelimme Planseelle. Järvi on yksi monista suosikkijärvistämme. Järvi on myös monien muidenkin mieleen ja rannalla pysähdyspaikat ovat monesti vähissä, varsinkin mökkiautolla. Varauduimme siihen, että voi olla ettemme edes pysty pysähtymään. Meillä oli kuitenkin onnea matkassa ja saimme aivan rannasta paikan, osittain vielä puiden varjosta. Otimme tuolit ja pienen pöydän esille sekä keitimme kahvit. Muori ja Prinsessa olivat hyvin innoissaan rantapaikastamme. Heidän silmänsä aina loistavat, kun saavat katsella järveä ja jokea. He taitavat muistaa, kuinka he ovat joskus paljonkin kulkeneet valjastellen vesistöjen rannalla Ramseksen kanssa. Mammalla tuli kova kaipaus Ramseksesta. Ei reilu vuosi ikävää ole vienyt pois. Muistelin kuinka hänenkin silmät tämän järven rannalla aina loistivat, muistokuviakin hänestä löytyy Planseen kauneutta ihailemassa. Voi kuinka hän täällä tykkäsikään mökkiauton kojelaudalla maata ja katsella ohi ajavia moottoripyöriä.

Vuorimaisemat ja reilun kolmenkymmenen asteen lämpö sekä aivan edessämme oleva kiviportaikko veteen saivat minut pohtimaan uimista ja talviturkin heittämistä tähän kauniiseen Alppijärveen. En edes ole ennen Alppijärvessä uinut, mutta tuo asia tuli nyt korjattua, jopa kaksi kertaa. Muistelen, että tämä järvi on lähes 100 metriä syvä. Vesi oli vilpoista, mutta hellesäässä niin ihanan virkistävää. Prinsessa aivan huolestui, että mikä mammalle tuli, kun se räpiköi vedessä.

Näitä maisemia katselimmekin sitten monta tuntia. Pientä ääntä toivat tiellä kulkevat moottoripyörät ja avoautot. Onneksi eivät voineet ajaa vauhdilla kun tie oli korjaustöiden alla.

Järvellä kulki risteilylaivoja, purjeveneitä ja joku kumiveneellä. Minäkin ehdotin Miehelleni, että laitetaanko kumivene, että pääsemme sillä soutelemaan Alppijärville.

Meille nämä lähiretketkin ovat suuria asioita. Tämmöisestä karavaanarielämästä Suomessa asuessa kovasti haaveilimme. Vaikka liikkuvalla kesämökillä olemme jo vuodesta 2000 asti kulkeneet ympäriinsä, niin vuorimaisemiin halusimme. Nyt vuorimaisemat on normaalielämää, kotoisia maisemia, sitä meidän pitkäaikaista haavetta ja unelmaa. Olemme kiitollisia siitä, että saamme näin nyt elää ja kulkea, erittäin kiitollisia. Kuinkahan monesti tämänkin pitkän viikonlopun aikana iloitsin Miehelleni ääneen kaikesta ihanasta ja kauniista, niistä ohi kiitävistä pienistä elämän hetkistä, joista nautimme yhdessä suurin sydämin. Minä höpsönä varmasti vielä enemmän. Kuinka mielellään puheliaana ihmisenä kertoisinkaan näistä retkistä. Kukaan ei juuri kysele, mitä meille kuuluu tai mitä olemme tehneet. Blogi on rakas paikka, jolle saan kertoa ja muistiin laittaa, mitä haluan omalla vajavaisella tavallani, se ei minua arvostele eikä katso nyrpeillen. 


Soleil