13.8.2016, ENNÄTYSVAELLUS SÄIKÄHDYSJÄRVELLE

Jos jäät odottamaan sitä täydellistä hetkeä, jolloin kaikki on vaaratonta ja varmaa, saat ehkä odottaa turhaan.

Vuoret jäävät kiipeämättä ja kilpailut voittamatta tai kestävä onni saavuttamatta.

-Maurice Chevalier-

Meillä oli aikomus lähteä mökkiautolla aivan eri vuorille, mutta siihen tulikin muutosta, kun Mies vei mökkauton vuosihuoltoon ja jakopäänhihnan vaihtoon torstaiaamuna. Olivat aluksi meinanneet, että auton saa hakea vasta lauantaina. No, Mies ei tuohon suostunut vaan sanoi, että lähdemme reissuun. Käskivät sitten tulla hakemaan perjantaina illasta. Olimme ajatelleet auton saavamme takaisin jo torstai iltana. Päätimmekin sitten torstai-iltana, ettei mökkiautolla mihinkään lähdetäkään, kun tulisi liian kiire pakata auto valmiiksi ja ajella kauemmas, mihin meillä oli suunnitelma mennä.

Usein katselen karttoja haaveillen, missä olisi mukava käydä vaeltamassa. Niitä paikkoja, jonne haluaisin, on paljon. Meidän ennätysnoustakin on aikaa jo lähes kolme vuotta, tuohan on vähän yli 1000 nousumetriä. Tuolloin kuitenkin tulimme Wank-vuorelta hissillä alas, joten tuohan ei ole edes oikea vuoren valloitus. Kuitenkin tuo oli suunnitelmissa jo viime kesänä rikkoa, mutta toisin kävi, kun suunnitelmat eivät aina toteudu.

Katsellessa reittejä ja niiden nousumetrejä ja pituuksia, niin vaelluskuntoa olisi paljon nostettava, uskallettava lähteä vähän vaativimpiin nousuihin. Tuo alaslaskeutuminen on ollut meille aina ongelma, kun Miehen leikattu polvi on alkanut kovasti kipuilemaan. Minulle tuota ongelmaa ei ole ollut kuin alkukesästä Tonavan laaksossa. Muistelisin, että tuolloin kuvaamisen jälkeen käännyin nopeasti ympäri ja polvessa tuntui vihlaisu. Jospa se tuli sitten siitä. Minulle riittäisi selkäongelmat. Hissillä nousemisella vuorille on mielestäni etuna se, että pääsee heti ihastelemaan paremmin vuorimaisemia, kun ei tarvitse kulkea kilometrien metsämatkaa. Vasta 1500 metrin korkeudella puusto alkaa harvenemaan. Taas hissit antavat hyvän mahdollisuuden tulla sillä alas, vaikka nouseekin jalkaisin ylös. On niin monta tapaa kulkea ja tehdä näitäkin asioita.

Tuo Miehen polvivaiva alamäessä on ollut tänä vuonna lähestulkoon poissa. Voi olla, että oma vaikutuksensa on vaellussauvojen käytöllä. Joten uskalsimme ajatella, että jos nyt mentäisikin paikkaan, jossa ei hissejä ole ja on alas tultava jalkaisin.

Liikkuminen mäkisissä sekä vuorilla, merenpinnalta korkeammalla on myös toisenlaista, kuin mihin on Suomessa aiemmin tottunut. Vaarojen päällekin kävely on paljon helpompi juttu, niin kuin Saanan valloitus leveää väylää pitkin. Saana on valloitettu lenkkarit jalassa. Meidän kotimäentiellä on 16% nousu. Kotimaisemissakaan ei tarvitse pitkää lenkkiä heittää, kun sata nousumetriä tulee, vaikkei vuorilla asutakaan. Me ei mitään hyväkuntoisia olla, mutta tuollainen 500 nousumetriä on jo aika tavallinen ja helppo juttu. Hiki siinä tulee ja pulssi kyllä nousee, mutta hyvin se menee.

Huono karttakuva, mutta kertoo vähän siitä kuinka täältä etelästä löytyy myös paljon asumatonta seutua, vuorten erämaita. Esim. Oberstdorfista itään, länteen ja etelään, aina Itävallan puolelle asti. Täällä vuorilla on kyllä paljon vaellus- ja maastopyöräilyreittejä sekä aina jossakin hütte yöpymistä varten.

Ympyrässä on Schrecksee, jonne meillä oli matka. Tuolta järveltä esim.

Nebelhornille on noin 18 kilometrin vaellusmatka ja Hintersteinin kylästä lyhyemmästi.

Bad Hindelangin seudulta lähteviä reittejä olen usein katsellut. Päätettiin lähteä päiväretkelle Hinterstein-kylälle ja siitä tehdä vaellusretki Schreckseelle. Pyörät otettaisiin mukaan. Täällähän on ihana yleinen tapa tehdä päiväretkiä pyörien kanssa tai moottoripyörät trailerilla.

Heräsin aamulla jo ennen viittä, eikä uni enää silmiini tullut, kun ajattelin tulevaa hienoa päivää. Tiesin siitä tulevan upean, vaikka hetkittäin kävikin mielessä, entä jos. Selkäkin tuntui kipeältä, mutta mitään oireita ei jalkoihin ollut. Kuudelta nousin jo ylös tarkistamaan päivän sääennusteita, jotka jo näyttivät kotonakin ikkunasta katsottuna hyvältä ja paikkaansa pitäviltä. Ennusteet netistäkin kertoivat samaa. Viikonlopuksi oli luvattu sitä minun kovasti kaipaamaa sinistä taivasta ja sen myötä auringon loistetta. Tavallisempaa, kun on juuri se, että viikonloppuna sataa vettä. 

Reput ja eväät, sekä vaihtovaatteet ja muut romppeet oli pakattu jo illalla valmiiksi. Söimme aamupalaksi kanakeittoa lähtiessämme ja joimme kahvit.

Tiesimme päivästä tulevan pitkän, joten oli ihana jättää Kissat turvallisesti kotiin.

Niin vaeltavatkaravaanarit lähtivät iloisin mielin päiväreissulle kokemaan uusia elämyksiä.

Muutama kilometri ennen Hinterstein-kylää jo ihmiset jätti autojaan parkkipaikoille. Me kuitenkin ajoimme kylän perälle isolle parkkipaikalle, josta lähtevät reitit, mutta tuo olikin jo täysi. Pari kilometriä kylältä takaisinpäin saimme parkkipaikan, kun eräs rouva piti omaa peltoaan parkkipaikkana. Hinta päivän parkkipaikalta hänen pellolla oli viisi euroa. Tuokin näytti täyttyvän kovaa vauhtia. Matkaan oli lähdössä muitakin, aivan lapsiperheitä, pienimmät rinkassa selässä.

Polkupyörät otimme siksi mukaan, kun ensimmäisen suunnitelman mukaan parkkipaikalta meillä olisi ollut ilman pyöriä kolmen kilometrin kävely asfalttireittiä vuorille lähtevän polun alkuun. Nyt meillä tulikin noin viiden kilometrin pyöräily. Järvelle olisi myös lähtenyt noin 18 kilometrin vaellusreitti 1600 nousumetrillä. Tuo olisi ollut mielenkiintoinen, mutta ei vielä meidän kunnolla uskaltanut tuolle lähteä. Valitsimme siis helpomman reitin. Asfaltilla kävely ei ole eteenkään pitkän vaelluksen jälkeen mukavaa, joten pyörillä tuo menisi helpommin.

Niin hyppäsimme pyörien päälle ja matka alkoi 4.7 kilometrin ja 80 nousumetrin lämmittelypyöräilyllä. Pyörät jätettiin voimalaitokselle ja järvelle lähtevän polun viereen parkkiin. Tuossa vaihdettiin vaelluskengät myös jalkaan.

Matkalla nauhoittelin toistakymmentä filmin pätkää, mutta en minä tuota tubetusta kyllä osaa. Laitan kuitenkin tähän blogijuttuun nuo neljä lyhyttä pätkää, jotka tuolla naamakirjassa julkaisin. Bloggeri muuttaa kyllä vielä huonommaksi filmin laadun kuin naamakirja. Tein hyvänhuomenen toivotuspätkänkin, mutta se ei ole julkaisukelpoinen.

Niin, lähdimme avoimin ja iloisin mielin matkaan. Ajatuksella, ettei se maata kaada, jos emme järvelle asti rohkenekaan kulkea. Alkumatka olikin aika nousuvoittoista, sillä nousimme ensimmäisellä kilometrillä 300 nousumetriä. Kuvat ja filmit eivät koskaan kerro koko totuutta millaisissa olosuhteissa ollaan ja kuljetaan.

 On aika hankalaa keksiä puhuttavaa ja puhua järkevästi hengästyneenä.

Pulssi vielä hakkasi noita lukemia ja enemmänkin pari tuntia. Kivinen oli tämä nousu, mutta myös paikoin oli liukasta savimaata, jossa sauvat olivat ylösnoustessakin tarpeen, ettei ala lipsumaan taaksepäin. Tämän kilometrin nousun lopulla, nousua jatkui tuonkin jälkeen, tulimme pienelle patojärvelle. Pian näimmekin, että pääsemme metsästä pois ja alkaa maisemat kaunistumaan. Minusta tämä metsävaihe on aina vähän tylsä. Siksikin tykkään siitä enemmän, että hissillä noustaan korkeammalle ja tehdään vaellus korkeammalla.

Tässä näyte siitä, että kirjoitteluni ihanasta ja kauniista on aitoa minua!

Tässä on noustu vajaat 500 metriä. Tuon seinän takaa on vielä Alppijärvelle matkaa!

Ei "pitää nousta", vaan "saa ja voi nousta"!

Niin kaunista ja niin ihanaa tuolla laaksossa oli. Oli myös ihana, kun oli tasaisempi osuus, ennen uutta nousuosuutta. Istahdimme noin kymmenen minuutin tauolle ja söimme pienet rusinapähkinäsuklaasekoituspussit. Tuo olikin ainut pitempi tauko noustessa. Kuvia otin yli neljäsataa koko matkan aikana, joten niitä pieniä taukoja matkalla tuli jo tuosta syystä muutamia.

Koskaan ei pitäisi istahtaa. Matkaa tauon jälkeen oli tosi raskasta jatkaa. Reppukin selässä painoi, kuin olisi ollut kiviä täynnä. Mieleen ei tullut, että pitäisi kääntyä takaisin päin, vaan mielessä oli vain aurinkoisena Säikähdysjärvi ja suurena ilona kaikki se kauneus siinä ympärillä lirisevineen puroineen. Väsymyshetkestä huolimatta tuo sai hymyn huulille ja toi suuren ilon mielelle.

Tuossa noustiin 300 nousumetriä aika nopeasti. Oli pieniä hengähdystaukoja pakko pitää, kun sydämen lyönnit alkoivat korvissa asti jo kuulua. Oli lyhyt märkä ja liukas, palatessa kuivempi, pätkä jotain savimaata ja tuo polku kapea. Polku oli paikoin jopa vähän sortunut. Tuossa jopa vähän pelkäsin, että jos luiskahdan polulta pois niin tipahdan matalaan havupensaikkoon. Sitä ei edes kunnolla nähnyt kuinka jyrkkää tuon pensaikon alapuolella oli. Onneksi oli vaellussauvat apujalkoina tukena. Pian nousu loiveni ja saavuttiin niitylle.

900 nousumetriä!

Käsi väsyneellä tärisee. On juuri noustu raskas nousu, jossa minulla alkoi sydämen lyönnit jo korvissa kuulumaan. Tästä olikin helppoa jatkaa.

 

Vajaan tunnin päästä olimmekin Schreckseellä. Järvi näytti niin kauniilta ja niin ihanalta! Meillä oli pienenä ajatuksena kävellä tuosta vielä puolitoista kilometriä ja sata nousumetriä Saksan ja Itävallan rajalle. Tuon olisi kyllä jaksanut, mutta kun ajatuksena oli myös se, että meidän on täältä käveltävä alas, niin jätimme tuon mutkan tekemättä, kun emme tietäneet millainen on laskumetreiltään pitkä alastulomatka. Tuo vähän harmittaa, kun emme käyneet, kun tuolloin tästä olisi tullut ennätysnousummekin ja tuolta niittyharjanteelta olisi ollut varmasti hienot vuorinäkymät eteenpäin.

Gps:n tekemä reitti autolta Schrecksee -järvelle. Gps lopetti toiminnan kyllä ennen järveä,
eikä tehnyt reittiä paluumatkalla.

Matkaa järvelle tuli autolta noin kymmenen kilometriä. Pyöräilyä niin kuin vaellustakin kumpaakin vähän vajaat viisi kilometriä. Tämä oli matkaltaan lyhyt vaellusreitti, mutta sitten tulikin noita nousumetrejä ihan hyvin. Nousumetrejä autolta tuli yhteensä 1030 metriä, josta pyöräilyn osuus 80 metriä ja vaelluksen 950 metriä. Eli tämä ei aivan nousumetreissä meidän ennätys ole, mutta kun me nyt kävelimmekin alas, niin tästä tuli meidän ennätysvaellus! Vaellusreitin alussa oli pituudeksi ilmoitettu 2h45min. Meillä meni aikaa puolituntia enemmän kävelyyn.

Onnea meille!

Tässä kävelyreitti voimalaitokselta järvelle.

Rannalla oli pääasiassa pariskuntia, mutta pari lapsiperhettäkin oli nauttimassa järven maisemista.

Niin kävimme muiden tapaan järven rannalle pötköttelemään. Oli ihana ottaa vaelluskengät jalasta ja uittaa varpaita viileässä Alppijärvessä. Tuon järven pohja oli savista. Me emme olleet niin rohkeita, että olisimme pulahtaneet uimaan, mutta muutama rohkea kuitenkin oli rannalla.

Oli niin ihanaa myös kuunnella lehmänkellojen kilkatusta ja syödä tuossa rannalla eväitä. Ilmakin oli helteisen lämmin. Kamera tallensi kauniita maisemia talteen ja mieli aarteina sydämeen.

Tuossa lökötellessä puolitoista tuntia meni aivan liian äkkiä. Voimatkin kerkesivät palautua. Oli tunne, ettei ole tänne edes nousua kävellytkään. Niin oli alas lähdettävä, uudet maisemat edessämme.

Meillä oli hirvittävä jano pian. Meillä oli vain kummallekin 1.5 litraa juotavaa mukana, joka oli aivan liian vähän. Täällähän ei ollut hütteä mistä olisi voinut juotavaa tai syötävää ostaa. Karjapaimenen talolle oli kyltti tuoreesta maidosta. Tuota tuoretta lehmänmaitoa ei edes janoisena halua juoda, kun se tuo lehmän tissin hajun mieleen, kun olen itsekin käsin lypsänyt, aivan pahaa tekee.

Tultiin jyrkkä lasku alas ja mielissä oli yhdessä kohtaa ylhäältä tuleva puro. Ilman tuota pelastavaa lähdettä olisimme kyllä nääntyneet janoon. Toivoin, ettei mitään mahatautia tai alkueläimiä tuosta tule vatsaani ja join yhdellä kulauksella puoli litraa, toisen puoli litraa otin mukaan tyhjään pulloon. Vesi maistui hyvälle ja oli kylmää. Ah!

Tuon jälkeen taas nautti kaikesta ympärillä näkyvästä vielä enemmän. Tämmöinenkin tuli kokeiltua banaanin syöntitauon lomassa.

Iloisena otetaan piristyskeinot käyttöön viimeisen kilometrin kovaan laskuosuuteen!

Pää oli niin kuumana, ettei tuosta ollut virkistystä, kuin hetken aikaa.

Ihanaa, kun on näitä mestareita. Yksi mies aivan juoksien meni tuon jyrkän alas. Itsellä kyllä piti hyvin varovasti tuo jyrkkä kivikkoinen osuus laskeutua. Siinä, kun lähtisi nyrkin kokoisten kivien kanssa liukuun, niin se olisi menoa sitten. Vaellus-sauvat olivat iso apu tässä ja alas turvallisesti tultiin, vaikka muutaman kerran oli vähältäpititilanne kaatumisen kanssa. Uudet vaelluskengät osoittautuivat taas loistaviksi. Vanhoilla kevyen vaelluksen kengillä olisi jalat olleet jo menomatkalla aivan tohjona.

Palatessa tuli ainakin kymmenkunta nuorta paria vastaan retkivarustuksella. He näyttivät olevan menossa yöpymään vuorille, kenties järvelle.

Pyörät olivat tallessa. Täydet kivennäisvesipullot sivulaukuista tyhjenivät nopeasti. Viiden kilometrin pyöräily autolle tuntui kevyeltä ja erittäin hyvältä ratkaisulta. Parkkipaikan Rouva tuli kyselemään parkkipaikalla, että oliko ihana päivä. Olihan se ollut. Jaloissa tuntui, että oli tullut urheiltua, mutta oli kuitenkin tunne, että olisi voinut vielä vähän enemmänkin.

Kotimatkalla ajattelin, että jokohan kotiväellä on meitä ikävä. Ajattelin sitä, kuinka Ramses olisi varmasti ikkunassa odottamassa. Suuri lohtu oli kuitenkin ikkunassa odottamassa meitä, Kuningatar. Hän sai Enolta hyvän koulutuksen. Kuningatar ei kuitenkaan ikkunan läpi nyökyttele päätä ja juttele, niin kuin Ramses. Kova ikävä oli kotiväellä kaikilla ollut, kun he olivat kaikki vastassa meitä eteisessä ja odottamassa kovasti silityksiä. Tätä ei ole monesti vielä Ramseksen lähdön jälkeen tapahtunut.

Oli kyllä kerrassaan onnistunut ja ikimuistoinen lähes kymmenen tunnin vuoripäivä. Niin paljon saimme lisää elämyksiä ja päivä antoi ihania ilonhetkiä, kun luotimme ja uskoimme, että me onnistumme.

Tästä on hyvä jatkaa. Hyvä me ja suuri kiitos kuuluu onnistumisesta toisillemme! Kiitos Mieheni, kun kärsivällisesti odotit, kun minä räpsin näitä kuvia!

Onni ei ole tasainen tie
vaan erikoinen kyky edetä
miellyttävällä tavalla erämaassa.
-Axel Fredenholm-

Niin kiitollisena tämmöisestä onnenpäivästä,

Soleil