Päivä sisälsi pieniä rohkeuden askelia kulkien uutta ennätystä kohden sekä paljon mukavia onnenhetkiä.
Meillä oli viikolla hellepäiviä, lämmintä parhaimmillaan 33 astetta, niin luvattiin myös viikonlopuksi. Joten päätimme jäädä kotiin ja tehdä päiväretken lauantaina vuorille. Kissoista ei ollut tällöin huolta, kun jäivät kotiin. Me palvelusväki saimme tuosta syystä viettää päivän huolettomasti ja kiireettömästi nauttien.
Tämä reitti oli jo ajatuksena pari viikkoa aiemmin, mutta tuolloin voitti kaunis järvimaisema, jonka halusimme nähdä.
Ajettiin taas Oberstdorfiin päin (moneskohan kerta tämä oli jo tälle vuodelle?). Tuosta sitten Itävallan puolelle Kleinwalsertal-laaksoa pitkin umpikujatien päähän Baadin pikkukylään.
Tämä reitti oli jo ajatuksena pari viikkoa aiemmin, mutta tuolloin voitti kaunis järvimaisema, jonka halusimme nähdä.
Ajettiin taas Oberstdorfiin päin (moneskohan kerta tämä oli jo tälle vuodelle?). Tuosta sitten Itävallan puolelle Kleinwalsertal-laaksoa pitkin umpikujatien päähän Baadin pikkukylään.
Parkkipaikalla oli jo muutama auto, jokunen mökkiautokin, kun saavuimme paikalle vaikka kello ei ollut kuin kahdeksan aamulla. Linja-autollakin tuli ihmisiä koko ajan lisää ja vuorille päin lähtivät kävelemään. Niin mekin laitoimme kengät jalkaan, nostimme reput selkään ja nappasimme sauvat käsiimme. Mukava nautiskelupäivä oli näin valmis alkamaan.
Parkkipaikalta ei näkynyt tuo harjanne jonne meillä oli haave kävellä, vaan ensimmäinen kuva ja muutkin on otettu paluumatkalla kylän takaa korkeammalta.
Polku kulki luonnollisesti alussa metsässä. Kahden viikon takaiseen polkuun verrattuna tämä oli tosi helppoa, kun ei ollut isoja irtokiviä ja kosteaa liukasta savimaata alustana millä kävellä, vaikka aika jyrkästi nytkin noustiin. Ei edes pulssi lyönyt 160. :) Sai kävellä niin ettei joka askelta tarvinnut katsoa mihin olisi parasta astua. Pian jo olimmekin alppiniityllä karja-aitauksessa ja näkymät ympärillä niin kovin mieluisat. Kaksi pullukkaa murmelia nähtiin kauempana, jotka äkkiä livahtivat pesäkoloonsa. Ohitettiin myös ensimmäinen hütte. Aurinko nousi ja sen myötä ilmakin tuntui muuttuvan helteiseksi eikä tuulenvirettäkään ollut vilvokkeena. Oli lopulle kolmekymmentä myöhemmin ylhäällä lämmintä, mutta tuolla kuitenkin vähän tuuli jo henkäili. Pian polulla tuli vastaan hieholauma. Heitä kaksi miestä ja alle kouluikäinen tosi innokas ja taitavan oloinen pikkupoika ohjasi eri aitaukseen. Olin tosi varovaisena, kun vähän pelkäsin, että jos tuo lauma vauhkoontuu ja tulee päällemme, mutta rauhallisesti ne kulkivat ja me kiersimme lauman oikealta sivusta.
Huvitti parin elukan kiusanteko isännälleen. Meidät ohitti jo alkumatkalla tämä isäntä mönkijällä ja nyt tuo mönkijä oli parkissa polulla. Pari elukkaa oli tutkimassa isännän kulkupeliä ja tekivät kiusaa. Heiluttivat jotakin maton palasia, olisko olleet isännän istuinpehmikkeitä, suussaan ja heittivät ne sitten maahan.
Ylemmäs noustessa näimme enemmän vuoria ja maisemat vain kaunistuivat. Ympäriltä useammasta suunnasta kuului mukavasti elukoiden kauloissa roikkuvien kellojen kilkatus pienenä taustamusiikkina. Pian olimmekin jo toisella karjamajalla ja ihmettelimme, että olemme jo 600 nousumetriä nousseet ja tämä oli tuntunut näin helpolta.
Parkkipaikalta ei näkynyt tuo harjanne jonne meillä oli haave kävellä, vaan ensimmäinen kuva ja muutkin on otettu paluumatkalla kylän takaa korkeammalta.
Polku kulki luonnollisesti alussa metsässä. Kahden viikon takaiseen polkuun verrattuna tämä oli tosi helppoa, kun ei ollut isoja irtokiviä ja kosteaa liukasta savimaata alustana millä kävellä, vaikka aika jyrkästi nytkin noustiin. Ei edes pulssi lyönyt 160. :) Sai kävellä niin ettei joka askelta tarvinnut katsoa mihin olisi parasta astua. Pian jo olimmekin alppiniityllä karja-aitauksessa ja näkymät ympärillä niin kovin mieluisat. Kaksi pullukkaa murmelia nähtiin kauempana, jotka äkkiä livahtivat pesäkoloonsa. Ohitettiin myös ensimmäinen hütte. Aurinko nousi ja sen myötä ilmakin tuntui muuttuvan helteiseksi eikä tuulenvirettäkään ollut vilvokkeena. Oli lopulle kolmekymmentä myöhemmin ylhäällä lämmintä, mutta tuolla kuitenkin vähän tuuli jo henkäili. Pian polulla tuli vastaan hieholauma. Heitä kaksi miestä ja alle kouluikäinen tosi innokas ja taitavan oloinen pikkupoika ohjasi eri aitaukseen. Olin tosi varovaisena, kun vähän pelkäsin, että jos tuo lauma vauhkoontuu ja tulee päällemme, mutta rauhallisesti ne kulkivat ja me kiersimme lauman oikealta sivusta.
Huvitti parin elukan kiusanteko isännälleen. Meidät ohitti jo alkumatkalla tämä isäntä mönkijällä ja nyt tuo mönkijä oli parkissa polulla. Pari elukkaa oli tutkimassa isännän kulkupeliä ja tekivät kiusaa. Heiluttivat jotakin maton palasia, olisko olleet isännän istuinpehmikkeitä, suussaan ja heittivät ne sitten maahan.
Ylemmäs noustessa näimme enemmän vuoria ja maisemat vain kaunistuivat. Ympäriltä useammasta suunnasta kuului mukavasti elukoiden kauloissa roikkuvien kellojen kilkatus pienenä taustamusiikkina. Pian olimmekin jo toisella karjamajalla ja ihmettelimme, että olemme jo 600 nousumetriä nousseet ja tämä oli tuntunut näin helpolta.
 |
| Harjanteen takaa taas avautui aivan toisenlainen näkymä. |
Tälle Güntlespitzen huipulle oli pieni jyrkähkö niittynousu. Tämä niittyhuipun harjanne ei kovin leveä ollut, ehkä vajaan metrin, johon istuimme sitten ensimmäiselle evästauolle ihastelemaan näkymää alas Kleinwalsertaliin ja toiseen suuntaan Bregenzerwaldiin. Talvivaellusvuoremme Hoher Ifenkin näytti toiselta suunnalta nyt erilaiselta.
Oli niin ihanan ja niin hienon näköistä kaikkialla ympärillämme. Se vaan aina tuntuu niin suurelta katsella maisemia korkeuksista. Tuntea myös itsensä pieneksi tuon suuren maailman kauneuden keskellä. Aina myös muistan olla kiitollinen tuosta suuresta hetkestä, että saa ja olen päässyt tätä kaikkea aivan lintusten lailla katselemaan. Tuo hieno tunne on jo mielessä vuosikymmenten takaa, kun Norjassa Dalsnibbalta 1400 metrin korkeudelta katseli alas Geiranger-vuonolle. Tunne lumosi jo tuolloin. Tuon tunteen haluaa kokea aina vaan uudelleen. On se vaan niin onnellinen ja hieno tunne, joka kantaa arjessakin pitkälle.
Jos menomatka oli mukava niin paluumatka oli vielä mukavampi, kun se antoi minulle pieniä uusia rohkeuden askelia otettavaksi.
Olen aikaisemmin moneen kertaan kirjoitellut omasta arkajalkaisuudestani. En pelkää korkeita paikkoja enkä hissejäkään. Muistan, kun jo 1987 Norjan vuorilla tuo arkajalkaisuus tuli jo jyrkänteen reunalla esille. Se on sellainen tunne, kun katolle ylös on hyvä kiivetä tikapuita pitkin, mutta sitten alastulo onkin vaikeampaa. Tulee tunne, että jos jalka lipeää, horjahdan ja tipahdan. Tuo tunne myös tulee aivan lähellä jyrkänteen reunaa, sellainen voimattomuuden aaltoileva tunne. Tuosta olen sitten kolme vuotta pienin askelin kulkenut enempi rohkeuden tielle, eikä tuo tunne enää juurikaan kummittele. Ilman rohkeuden lisäämistä, niiden pienien askelien ottamista, kun jäisi monta hienoa asiaa kokematta. Aivan niin kuin olisi jäänyt elämästäkin ilman uuteen kotimaahan muuttamista.
Huomio, tämä arkajalkaisuus ei liity ollenkaan rakkaaseen Mieheeni. Hänelle tämän reitin helpot Klettersteig-pätkät olivat kulkureittejä, jotka hän vain käveli läpi. Niin kuin nämä useimmalle varmasti ovatkin. Minulle eivät kuitenkaan vielä aivan sitä ole. Monille myös nämä matkat ja nousumetrit ovat aivan helppoja juttuja. Tiedän kyllä senkin, ettei kaikilta onnistu nousta kahdesti peräkkäin Saanan huipulle. Suosituin Haltille meno reitti on Pihtsusjärven autiotuvalta. Tuo on 737 metrin korkeudella ja tuosta on Haltin huipulle 1324 metrin korkeudelle matkaa noin 12 kilometriä ja 587 metriä. Tuo nousumetri määrähän on meille jo helppo juttu. Kilpisjärveltä 556 metrin korkeudelta on Haltin huipulle 768 nousumetriä, mutta kilometrejä jo 55. Eli ei tuhat nousumetriä ihan turha juttu ole, eikä edes jokaisen tällä hetkellä noin vain lenkkareissa saavutettava asia.
Olen usein haaveillut tällaisista niittyharjanteista ja kevyestä Klettersteig-pätkistä. Tällä reitillä niistä nyt vähän sain hyvää harjoituskokemusta. Jossain paikkaa harjanne ei leveä ollut ja niittymäistä jyrkkää rinnettä oli kummallekin puolelle pitkästi. Siinä ei haluttanut ruveta ottamaan selfiekuvaa. Muistan kuinka yhden kerran tuo voimattomuuden tunne vähän muistutti olemassaoloaan, kun oli kapea kohta. Jatkoin matkaa rauhallisesti kieli keskellä suuta ja katsoen vain siihen alas kapealle polulle ja hyvinhän se meni. Toisen kerran tuo tunne vähän tuli taas, kun polku tipahti alas ja näkyi vain varmistusköyden tolppa ja köyttä vähän. Tuossa jouduin ottamaan koko reissun suurimman rohkeuden askeleen ja loin uskoa itseeni, että kyllä minä tämän lyhyen jyrkän kohdan, olisko ollut vain pari metriä, menen alas ja tästä selviän. Tuo minun silmille näytti vähän pahalta, kun se mihin jyrkänteen reunalla piti jalka laskea ei ollut leveä, olisko vain noin kaksi kengän leveyttä. Jos jalka olisi tuosta livennyt niin alhaalla oli rotkoa paljon. Joissain noissa kapeissa kohdissa missä oli varmistusköydet oli myös irtonaisia kiviä eli ei voinut olla täysin varma kestääkö se jalan alla, tuokin asia piti huomioida. Sanoinkin Miehelleni, että jos tuonne tipahdan niin tämä on sitten tässä. Kävellen minä en siitä laskeutunut vaan takapuolella laskien. Ehkä tuo olisi jäänyt ilman varmistusköysiä alas tulematta ja kokematta nuo pienet edistymisen askeleet ja onnistumisen hetket, tässä arkajalkaisuuden voittamisen tiellä.
Sanoin noiden vähän haastellisten osuuksien loputtua Miehelleni, että nämä olivat mukavia ja näitä haluaa kokea lisää.
 |
| Matkalla Güntlespitzen harjanteelle. |
Pitkä oli matka hütelle keittoja syömään. Tarjoilijana ja kokkina oli nuorimies joka olisi ehkä ollut parempi muihin töihin. Keitto kyllä maistui nälkäisille hyvältä. Tuosta alkoi neljän kilometrin laskeutuminen. Maistelimme metsässä mustikoita, joita oli runsaasti. Ihastelimme suuria puita, joiden välistä välillä näimme, että kylä ja laakso tulevat aina vaan lähemmäs. Viimeinen kilometri olikin jo vähän tuskainen. Olimme reissun aikana molemmat juoneet kolme litraa nestettä, mutta silti oli hirvittävä jano. Alaselkään ja jalkoihinkin alkoi jo sattumaan, erityisesti viimeisen puolen kilometrin matkalla, kun tallustelimme kylän laidalta jyrkähköä asfalttitietä pitkin autollemme.
Autolle päästyä, kun sai juotua ja kengät otettua jalasta pois, oli pian tunne, että voisi uudestaan lähteä. Niin hieno fiilis oli päivästä!
Tässä reitimme. Tämä karttaohjelma sanoo reitistä seuraavasti, että pituutta on 13.3 kilometriä ja nousu- ja laskumetrejä se kertoo olevan 1193 metriä. Kun taas Miehen älykello kertoo pituutta tulleen reitillemme 14,5 kilometriä ja nousu- ja laskumetrejä 1003 metriä. Älykello kyllä ilmoitti yhdessä kohtaa nousua noin 50 metriä vähemmän, kun tiesimme sen kartan mukaan olevan yhdestä risteyksestä ylös 200 metriä. Mihin tässä nyt uskoo? No, kävellen ylös ja takaisin alas on tuo 1003 metriäkin uusi ennätys. Kaksi viikkoa aiemmin osan noususta ja laskusta kuljimme pyörillä. Tästä on vielä pitkä matka kuljettavana 1500 metrin nousuihin ja laskuihin.
27.8.2016: VAELLUS BAADISTA GÜNTLESPITZELLE
JA TOISTA KAUTTA TAKAISIN, Itävalta
Tämä oli kerrassaan ihana vaelluspäivä! Kotiinkin oli ihana palata, kun kaksi tupsukorvaa, Prinsessa ja Kuningatar olivat eri ikkunoilla meitä jo odottamassa. :)
Kiitos!
Soleil
Ps. Näistä valokuvajutuista YouTubessa en saa rahaa. Päin vastoin olen ostanut noihin taustamusiikkia. Enkä ole sallinut niissä näytettävän mainoksia niin kuin en täällä bloggerissakaan eli ne ei ole riesana kenellekään. Minulle lukihäiriöiselle kirjoittaminen on vähän hankalaa, vaikka sitä rakastankin. Otan kuvia valtavasti ja niistä osa on mukava näin taustamusiikin kanssa muistoksi tallentaa. Kuvat musiikin kanssa ovat paljon antoisampi ja mukavampi tapa itselleni, joten siksi näitä teen. Noihin en laita hienoja efektejä koska ne pidentävät filmiä paljon. Tietokoneeni filmi-kansioistani on aina mukava tulla näitä katsomaan. Tietysti nämä ovat vain mukavia itselleni. Otettu kyllä olen, kun niiden muutaman YouTuben seuraajan joukossa on pianisti ja säveltäjä itse jonka musiikkia näissä paljon käytän. Olispa hauska tietää, mitä hän on ajatellut musiikkia tehdessään ja miltä hänestä tuntuu kuulla musiikinsa maisemakuvien kanssa. Harmi vaan on, että hienoja maisemakuvia ei kannata näihin alkuperäisen kokoisena tallentaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti