9-25.9.2016 Loma: 3-osa, DOLOMIITEILLÄ

Matkailun riemua sateesta huolimatta ja vähän kunnon kohottamista.

16.9.2016, perjantai: Rio Geressä 1690 metrin korkeudessa oli yö hyvin rauhallinen. Yöllä piti kömpiä sängystä ylös ja käydä pienentämässä lämmitystä. Meidän lisäksi neljä muuta karavaanariautokuntaa yöpyi parkkipaikalla.

Sade loppui yöllä. Aamulla olinkin Kissojen kanssa varhain jo ylhäällä pällistelemässä näkymiä ikkunasta. Vaikka ruma parkkipaikka olikin ikkunoiden edessä, niin sininen taivas ja auringon nousu vuoria vasten näytti hyvin kauniilta. Ulkona oli vain reilu seitsemän astetta lämmintä. Olimme nukkuneet eka yön Dolomiiteilla ja tuokin lisäsi iloa ja matkailun tuomaa riemua. 

Olin jo kotona katsonut netistä, että hissejä ei enää tähän aikaan syyskuusta ollut tässä aivan Cortinan lähiympäristössä auki muita kuin tämä. Olivat viikko tai kaksi aiemmin kesän jälkeen sulkeutuneet huoltotauolle.

Aamupalaa syödessä taivas täyttyikin sitten nopeasti pilvistä. Lähdimme kuitenkin vuorille. Nousimme heti hissiin puoli yhdeksältä sen auettua ensimmäisinä ylös Rifugio Son Forca -hütelle 2235 metrin korkeuteen. Tiesin myös sen, että toinen hissi Rifugio Lorenzi -hütelle 3000 metriin oli kiinni. Pienet ahtaat kopperohissit, joissa kaksi ihmistä sopii vain seisomaan, oli suljettu sen takia, kun hissi oli tullut elämänkaarensa päähän. Kovasti teki mieli lähteä jalkaisin nousemaan tuo jyrkkä rinne ylös 3000 metrin korkeuteen, mutta jätimme sen siksi, kun Cristallo huippujen takana liikkui paksuja pilviä alhaalla, jotka muutaman pisaran ripsauttivat vettäkin ja myöhemmin huippu olikin pilvessä. Taas vuorten tältä puolen, johon hissillä nousimme, oli näkyvyyttä pilvisestä taivaasta huolimatta aika kauas. Toinen asia oli se, että nousu kyllä menee, mutta entä jyrkkä lähes 800 laskumetriä.

Lähdimme kävelemään tasangolle ja pienelle lammelle. Tasanteen reunalta oli ympäriinsä jylhät näkymät aina Cortinan laaksoon päin. Metsästä kauempaa kuului kiimaisen peuran huutoa, koppelo lennähti huudellen vierestämme ja taivaalla vingahtelivat haukat. Olimme taas, olemme niin usein, luonnon helmassa kuuntelemassa luonnon ääniä. Palattuamme kävelyltä istahdimme hütelle kahvit juomaan ja puhuimme, kuinka hienot kahvinjuontimaisemat meillä oli siinä edessämme katseltavana. Olimme kovin kiitollisia tuosta pienestä hetkestä ja noista näkymistä.

16.9.2016: CRISTALLO

Hissillä alas laskeutuessa alkoikin sopivasti vähän satelemaan.

Jatkoimme pian matkaa Cortinaan päin, jonka ohi emme ole ennen ajaneet.

Kotona olin niin monet kerrat katsellut karttaa ja tietä Cortinasta länteen päin. Kiermurteleva tie kulkee Passo Falzaregon 2105m ja Passo Valparolan 2178m kautta La Villa Sternaan.

Pilvisestä säästä huolimatta tämä tie oli mukava kurvailla ylös ja alas. Tie oli helppo ajaa mökkiautollakin. Großglockner Hochalpenstrasseen verrattuna tämä tie oli kapeampi ja paljon mutkaisempi, joka mielestäni tästä tiestä tekikin mukavamman. Tämä tie antoi sitä pientä vatsankutinaa, jota ei Großglockner Hochalpenstrasse antanut.

16.9.2016: PASSO FALZAREGO and PASSO VALPAROLA

Niin sitten olimmekin Alta-Badiassa ja Naturpark Fanes-Senes-Prags -luonnonpuistonalueella upeiden vuorten juurella, Camping Sass Dlaciassa, jossa seuraavat päivät vietimme lähiympäristöä ja vuoria katselemassa. Leirintäalue sijaitsee 1670 metrin korkeudessa. Täällä oli hyvä jatkaa pienin askelin eteenpäin korkeanpaikanleiriämme.

Kuvia leirintäalueelta. Leirintäalueella oli tonteilla omat kaasupisteet,
joista olisi voinut maksusta kytkeä kaasun johdolla autoon tai vaunuun.

17.9.2016, lauantai: Sääennusteet olivat luvanneet sadetta. Yöllä sade sitten alkoi jo ropisemaan mökkiauton katolle. Iltapäivällä sade loppui onneksemme ja lähdimme kävelyretkelle. Vuorille noin 2500 metrin korkeuteen oli satanut lisää lunta yön aikana.

Metsäpolullakin virtasi puro yön runsaan sateen takia.

Tälle helpolle kävelyretkelle tuli pituutta kuusi kilometriä ja 130 nousumetriä.

18.9.2016, sunnuntai: Tänäänkin satoi aamusta. Sateen päivällä loputtua lähdimme heti sunnuntaikäveylle San Cassianon kauniiseen Alppikylään. Matkalla oli kauniita hotelleja.

 Kylää ympäröi kauniisti Dolomiitti-vuoret. Dolomiiteilla ei tunne edes olevansa Italiassa. Se on paremminkin Itävaltaa. Tämä aluehan on kuulunut ennen ensimmäistä maailmansotaa Itävallalle. 

Aamulla jo leirintäalueelle kuului voimakas lehmänkellojen kilkatus. Ajattelimme, että vuoriniityiltä on karjaa palaamassa kotilaaksoon talveksi. Paluumatkalla meitä vastaan tulikin kesälaitumelta palaava karjalauma. Hevoset johti tuota laumaa ja hännän pitäjänä oli karjan nuori sonniporukka, joka haki lisäseikkailua autotieltä. Olikohan tämä se porukka, joka oli laskeutunut jyrkän serpentiini portaikkopolun. Muutaman päivän päästä vaellusretkellämme ihmettelimme jälkiä ja läjiä, kuinka hurjasta paikasta oli joku karjalauma kulkenut. 

Leirintäalueen lähellä sillalta katselimme vuoria jonne seuraavana päivänä lähtisimme. Leirintäalueelta oli vajaan kahden kilometrin matka Capanna Alpina -hütelle josta reitit lähtisi. Suunnilleen nuolen osoittamasta kohdista vuorten välistä noustaisi kivierämaahan.

Tälle helpolle sunnuntaikävelylle tuli mittaa yhdeksän kilometriä ja 160 nousumetriä, mutta täällä kuljetaan kuitenkin noin 1700 metrin korkeudessa.

Yön sade oli liikuttanut satelliittiantennia, jota Isännän piti viritellä uudestaan,
että saadaan formulakilpailut näkymään. Ohjeita antoivat Kuningatar ja Muori ikkunan läpi.
Prinsessamme on nimensä mukaisesti hienohelma. Hän lomallakin huolehtii kauneudestaan.
Tekee huolella ja pitkään kynsihoitoa ja turkin puunausta.

Illalla olikin sitten vuorossa reppujen pakkaus seuraavan päivän vaellusta varten, jota innolla jo odotimme. Sääennustekin lupasi sateetonta päivää. Mielessä kovasti oli, jos onnistumme, se olisi sitten kesän uusi ennätysvaellus.

Jatkuu,..

Soleil