1-12.1.2019 Loppiaisreissu: 2.Osa: Huppumies säikyttelemässä

Kaksi mukavaa luontopäivää merenrannalla nauttien talvisesta lämmöstä ja luontopolulla kojuista katsellen lintuja. Ensikertaa tavattiin myös luonnossa villisikoja. Päivät päättyi viimeisenä iltana, niin kuin toimintaelokuvassa huppumiehen lähtiessä kahdesti karkuun ja me kerran yöpuulta.

4.1.2019: Heräsimme kylmään aamuun. Aurinko porotti, mutta varjokohdissa maa oli leirintäalueella vähän kuurassa. Tänne luvattiin noin viiden asteen päivälämpötiloja, niin kuin San Marinoonkin. Sienassa vietimme edellispäivänä mukavan kaupunkipäivän ja siellä olisi mennyt hyvin toinen päiväkin tutustuen museoihin ja nousten torneista katselemaan maisemia. Me tulimme kuitenkin tällä lomalla hakemaan enempi lämpöä, kun tiesimme sitä olevan toisella suunnalla enemmän, niin oli jatkettava matkaa sitä kohti.

Matkallakin nähtiin kuuraisia peltoja. Tiet olivat hiljaisia.

Niin saavuimme Välimerelle ja tarkemmin sen Tyrrhenanmeren pohjoisosaan.

Kollaasikuvaa klikkaamalla se näkyy näytöllä suurena.

Suuntasimme heti ihanalta tuntuvan lämpimän sään takia Monte Argentarion saarelle ja ajattelimme tutustua Porto Santo Stefanon pikkukaupunkiin. Niinhän siinä sitten kävi, ettei sopivaa parkkipaikkaa kaupunkikierroksen ajaksi löydetty. Emme pohjois-Italian vuorialueen eteläpuolella mökkiautoa jätä mihinkään syrjään kaupungin laitamille. Harmitti kyllä, kun olisi ollut niin mukava pysähtyä kaupunkia tutkimaan. Ajattelimme tulla pyöräillen myöhemmin.

Näistä kieltomerkeistä huolimatta pysähdyimme paluumatkalla saarelta muutamaksi minuutiksi rannalle ihastelemaan merta. Seuraavat päivät toivatkin tutuiksi rannikkoalueen kieltomerkit ja erityisesti parkkipaikkojen/matkaparkkien kiinni olevat portit. Tällä rannikkoalueella on paljon leirintäalueita, mutta nyt niistä mikään ei ollut auki. Sitäkään ei oikein ymmärtänyt, että miksi lähes kaikki stellplatzit olivat suljettuina, kun italialaisia matkailuautoja oli aika runsaasti liikenteessä. Asian kyllä tiesimme jo kotona katsellessamme Campercontact-appia. Automaattiin maksu olisi ollut aivan normaali juttu parkkipaikoilla. Ilmeisesti se ei kaikille italialaisille sovi, niin kun näimme ensimmäisessä yöpaikassa Gardajärvellä muutaman italialaisen nostavan työmaa-aidan paikoiltaan ja lähtevän ilman maksamista alueelta pois.

Täällä matkan varrella ja suositulla lomailualueella oli puskien takana oudon näköisiä hökkeliasumuksia.

Ajelimme Duna Feniglian luonnonsuojelualueelle ja tälle parkkipaikalle.

Lähdimme kävelyretkelle Feniglian rannoille. 

Täällä oli rannalla roskia, mutta ei läheskään niin paljon kuin kevätlomalla niitä näimme olevan Euroopan korkeimman hiekkadyynin lähellä, ROSKIA RANNALLA. Tuo läjä taisi olla kerätty rannalta tuohon, mutta tuota hiekassa olevaa pientä muovipalasta ei kukaan pysty edes keräämään.

Feniglia dyynit (Naturale della Duna Feniglia) on vajaa seitsemän kilometriä pitkä hiekkadyyni, joka erottaa avomeren Orbetellon itäisestä laguunista. Alue on 474 hehtaarin kokoinen. Alueella on mm. monia hirvieläimiä, villisikoja, kettuja, mäyriä ja muita jyrsijöitä sekä rannoilla ja luontopolun varrella lintuja. Kasvillisuus koostuu merimännyistä, männyistä, korkkitammista, merililjoista, katajista ja erilaisista pensoista.

Kiireettömästi kulkien nautittiin merestä ja vajaan viidentoista asteen lämmöstä. Kävelimme noin kahdeksan kilometrin kierroksen luontopolkua ja hiekkarantaa pitkin. Linnut olivat kaukana ja pääasiassa oli vain flamingoja ja merimetsoja.

Possut on pöyhineet kovasti maata ja järjestelleet oksia.

4.1.2019: Duna Feniglia



Meillä oli vähän ajatusta jäädä rannan parkkipaikalle yöpymään, kun sitä ei ollut erikseen kielletty, mutta päätimme jatkaa matkaa, kun kaksi muuta matkailuautoa olivat myös lähteneet. Emme halunneet yksin jäädä tuohon yöpymään, kun ajatuksena oli turvallisuus. Ajattelimme tänne tulla myöhemmin pyöräilemään käyden myös lähikylissä Poggio Pertusossa ja Porto Ercolessa sekä tutustua myös kauniilla näköalapaikalla meren äärellä kukkulan päällä oleviin kahteen isoon linnakkeeseen.

Kun alueen yöpaikat ja edes pysähtymiseen sallitut parkkipaikat olivat matkailuautoille täällä päin vähissä, ajelimme auringon laskiessa Orbetelloon matkaparkkiin yöpymään, Parcheggio Vicino Supermercato Coop. Supermarketin takana oleva parkkipaikkatyyppinen matkaparkki olikin lähes täynnä italialaisia matkailuautoja. Kävimme marketista ostamassa jääkaappiin täytettä.

5.1.2019: Yö oli rauhallinen. Ainoastaan aamulla kantautui laguunilta mukavan kuuloista lintujen mekkalaa. Aamupuuhastelujen jälkeen ajelimme seuraavalle luonnonsuojelualueelle, Orbetellon laguunin rantoja kiertelemään. Tuolla oli 11 lintujen tähystyskojua, joista yhdeksästä pääsimme lintuja tähystelemään. Pieni luontokeskuksen rakennus oli vaatimaton. Huoneessa oli maalattia ja nurkassa lämmitti takassa tuli. Mies infopisteessä oli ystävällinen.

Tällä kierroksella menikin päivä. Tullenmennen katselimme kaukana olevan kalasääksipariskunnan touhuja, kun lentelivät ja kävivät hakemassa syötävää pesälleen ja tolpan päähän.

Kojuilla eräs italialainen lintubongaajapariskunta kertoi, että täällä on nyt tavallista vähemmän lintuja, kun vesi on matalalla ja sää on kylmä. Kuitenkin tuttuja lintulajeja oli useita. Kuningaskalastajakin nähtiin vikkelästi lentelevän useamman kerran. Yksi uusi lintulaji bongattiin, luhtakana.

Meille on jo kotikulmilta tuttu näky villisikojen maanpöyhimisjäljet. Minua jopa on ajatus villisian kohtaamisesta livenä aina pelottanut. Täällä jo edellispäivänä olimme jälkiä nähneet paljon, mutta täällä luontopolun varrella myllättyä maata oli tosi paljon. Olimme puhuneet, että täällä taitaa olla paljon näitä kuopijoita.

Paluumatkalla sitten olimme kolmoskojulla. Ulkoapäin kuului jotain rapinaa. Ajattelin sieltä tulevan jonkun ihmisen kojulle. Aikaa kului ja rapinaa kuului eikä kukaan tullut. Menin katsomaan, että mikä siellä rapisee. Kojun edessä noin kolmen metrin päässä oli villisika, jota säikähdin niin etten heti kaulassani roikuvalla kameralla edes älynnyt ottaa kuvaa, vasta sitten kun possu lähti karkuun, kun ajattelin, että onko tästä karkuun lähdettävä ja tuleeko se päälle. Polkua pitkin oli toinenkin tulossa, mutta sekin kääntyi nopeasti pois, kun minut näki. Tämä oli nyt sitten ensikerta, kun villisian luonnossa näimme. Olivat aika isokokoisia pallukoita, yli polven korkuisia.

Mukava ja kokemusrikas oli tämä luontoretkipäivä!

5.1.2019: Riserva naturale Laguna di Orbetello

Ajelimme alueen ainoalle viralliselle matkailuautojen parkkipaikkatyyppiselle matkaparkille, Area Sosta Camper-Orbetello. Alueen kaikki leirintäalueet kun olivat kiinni.

Puhuimme siitä, että uskallammeko tähän pimeään paikkaan jäädä yöksi, kun parkkipaikalla ja lähellä menevän tien varressa ei ollut valoja. Tuon minä kyllä katsastelin heti alkutöikseni. Oli kuitenkin melkein tien toisella puolella talo, josta pimeän tullen valot näkyivät. Pian siihen ajeli italialainen karavaanariperhe, jonka mies ihmetteli meille parkkipaikan maksua italiaksi. No elekielellä ja muutamalla sanalla selvitimme, ettei maksua näin talvella ole. Samalla kapulakielellä kysyimme, että jäävätkä he tähän yöksi. Aikoivat jäädä, joten mekin ajattelimme sitten jäädä. Tuntui turvallisemmalta jäädä. Mieheni aikoi laittaa kiilat mökkiauton renkaiden alle, niin kuin naapurikin laittoi. Minä kuitenkin sanoin, että älä laita, ajatellen jos kiireinen lähtö tulisi. Pian tuli toinenkin italialainen matkailuauto, jonka mies vaisusti vain tervehti.

Tehtiin pieni kävelyretki lähiympäristöön ja vielä auringonlaskun aikaan menimme rannalle näkymiä ihastelemaan.

Mukavasti näkyivät mereltä myös saaret, Sardinia, Korsika sekä muita pienempia saaria.

Auringonlaskun jälkeen laitettiin mökkiautossa ruokaa ja vietettiin rauhallinen ilta. Minä kävin ottamiani kahden päivän kuvia läpi ja tallensin niistä kahdet lisäkopiot, niin kuin aina teen. Kymmenen lopulla kävimme yöpuulle.

Kirjoitan tämän huppumies kokemuksen tänne muistokirjaan muistoksi sekä vähän myös ajatuksia automatkailusta ja siitä mikä on turvallisuuden tunne.

Automatkailua parikymppisestä (vuodesta 1987) asti harrastaneena eli vähän yli kolmekymmentä automatkailuvuotta on takana, josta karavaanarina vuodesta 2000 asti. Ikäni puolesta ei enempää vielä voi ollakaan. Näinä automatkailuvuosina on jonkunlainen tuntuma tullut monestakin asiasta matkan varrella mm. ihmisistä, elämisen tavoista, maisemista ja turvallisuudesta. Myös se, että asumme nyt täällä Saksassa, vaikuttaa myös tuntemuksiin, sillä vietämme noin sata yötä ympäriinsä mökkiautossa vuoden aikana.

Turvallisuus on tärkeä asia, mutta emme koe oloamme reissuillamme turvattomaksi, vaikka ensimmäisellä mökkiautoreissulla Unkarissa vuonna 2000 jätettyämme auton parkkiin aivan Budapestin huvipuiston porttien eteen ison kadun varteen, siihen sai jättää, meidän autoon murtauduttiin ja pengottiin sekaisin ja vietiin meiltä paljon käyttötavaraa, mausterasiasta lähtien. Olimme kuitenkin onnekkaita, kun saimme mökkiautomme pitää eikä sitä viety. Eikä edes tuo reissu mennyt piloille tapahtuman jälkeen.

On joitain maita ja paikkoja, joissa tulee vähän epäilevä olo. Emme ole Saksassa asumisen aikana käyneet Baltian maissa ja itä-Euroopan puolella juurikaan. Kerran vain paluumatkalla Suomesta. Unkarissa kyllä olemme käyneet. Noissa maissa tuli ennen vähän aina sellainen epäilevä tunne. Siellä oli hyvin tavallista, että pian auton ympärillä oli nuoria miehiä. Viime vuosina tuo tunne tulee meille etelä-Ranskassa ja heti pian Italiassa vuorten ja isojen järvien eteläpuolella. Esimerkiksi Espanjassa ja Portugalissa ei ole tullut, vaikka olemme yöpyneet pimeissäkin paikoissa ja keskenämme. En tiedä, mikä sen tekee. Ehkä se tulee sitä miten tuntuvat ihmiset olevan ja elävän. Taas Sveitsissä, Itävallassa ja Saksassa koen oloni jopa turvallisemaksi kuin Suomessa. Tietysti epärehellisiä ihmisiä ja rosvoja on joka maassa, tuo on hyvä muistaa. Se vieressä oleva karavaanarikin saattaa olla. Koskaan ei saa olla liian luottavainen, vaikka suurimmaksi osaksi uskonkin vain hyvyyteen.

Sitten huppumies asiaan ja meidän uuteen kokemusmuistoon. Muut olivat jo sängyssä, kun laitoin ja varmistin mökkiautomme olevan laitettuna yöjärjestykseen. Prinsessa-kissakin oli Isännän mahan päällä tyytyväisen näköisenä, niin kuin lähes aina, kun minä kömmin sänkyyn. Hän oli kerennyt Mieheni/Isäntänsä viereen ensin ja katsoi minua tuosta syystä erittäin tyytyväisellä ilmellä, kuin ajatellen "kerkesin ensin". Tuo on yksi monista hänen niin ihanista prinsessamaisista tavoistaan. Sammutin ensitöikseen sänkymme yläpuolelta jouluvalot.

Tapanani on lähes aina katsella kummankin puolen ikkunoista ulos ennen pään painamista tyynyyn. Ensin katselin jalkopäästä ja meren puolelle. Kutsuin Prinsessaa kaveriksi, mutta hän ei paikkaansa halunnut luovuttaa. Kuuliko hän jo ulkoa huppumiehen askeleet, olen myöhemmin ajatellut?

Tyytyväisenä päivän mukavista kokemuksista katselin siinä ikkunasta ja mukavan lisän iltaan teki myös juuri tuo hetki. Ihastelin ääneen mukavalta näyttävää tähtitaivasta ja kauempaa taivaalle tulevaa valonkajoa. Tuo hetki oli erittäin kiitollinen hetki, kun olimme saaneet lähteä tälle loppiaisreissulle ja saaneet tulla tällaiseen lämpimään talveen ja vielä meren äärelle.

Siinä ihastellen nautin tuosta hetkestä. Pian pihalla käveli, joku hahmo hyvin levottomasti edestakaisin. Kerran näytti siltä, että se lähtisi rantaan, mutta tuli takaisin. Me kolme matkailuautoa olimme puoliympyrässä, perheen auto meidän sivulla vähän kauempana ja toinen auto oli meidän takana sivuttain. Tuo levoton hahmo liikkui meidän kolmen auton välissä muutaman minuutin. Mainitsin hahmosta Miehellekin. Hämärässä valossa yritin katsoa onko joku naapureista tullut ulos tupakalle, mutta en nähnyt hämärässä tupakantulta. Kunnes sitten levoton hahmo käveli autojen välistä mökkiautomme taakse. Ajattelin hahmon olleen takanamme olevasta mökkiautosta ja menneen sisälle.

Olin väärässä. Olin muutama minuutti aiemmin sammuttanut viimeisetkin valot sisältä. Hahmo ilmeisesti kiersi vain mökkiautomme ja tuli katsomaan joko nukuimme, kun hetken päästä se oli ikkunamme takana. Aivan siinä puolen metrin päässä. Se näky ja hetki saa käteni vieläkin tärisemään. Se huppumies oli kasvoton ja ilmeetön olio. Sillä ei näkynyt suuta, nenää eikä silmiä. Sen kasvot näyttivät hämärässä leveähköiltä ja vaalean ruskeilta, joku huppu oli myös päässä. Sen kasvojen edessä oli huivi tai sukka. Aika pitkäkin tyyppi oli kun ylettyi niin hyvin ikkunaan.

Tuo näky oli hirvittävä. Räpyttelin silmiäni, että näenkö oikein vaan onko silmäni menneet aivan sekaisin. Ajattelin jopa, että näenkö harhoja. Totesin silmiä räpytellen, että silmissäni ei ole mitään vikaa. Tuli tunne, etten saa edes sanaa sanottua. Hetken päästä ne ilmeettömät kasvot tulivat vielä lähemmäs kasvojani, jolloin en enää uskaltanut sitä oliota katsoa. Sain kuin sainkin viimein sanottua vieressä olevalle Miehelleni, että tuossa ikkunan takana on joku outo tyyppi. Mies nousi ja onneksi kerkesi nähdä pois ikkunalta juuri lähtevän hahmon. Ilmeisesti huppumies kuuli autosta puhetta ja ääniä.

Käden ulottuvilla oli taskulamppu jonka otin nopeasti käteeni ja osoitin sillä makuukammarimme toisesta ikkunasta ulos. Näimme kuinka hahmo harppoi tielle päin karkuun.

Pikavauhtia olimme päivävaatteet päällä ja rakkaat karvaisetkaravaanarit omissa häkeissään turvassa. Oli selvää, että siihen ei jäädä. Minä järjestelin paikkoja, esim. kaappien ovia lukkoasentoon, siihen kuntoon, että päästään ajaen lähtemään. Olimme kyllä salaman nopeita, niin kuin päivällä nähty kuningaskalastajalintu.

Mieheni otti sisäpuolen termopeitteet etuikkunoista pois ja näki tiellä kulkevan auton valokeilassa, että tumma hahmo oli kävelemässä takaisin meitä matkailuautoja kohden. Miehen käynnistettyä mökkiauton, tummissa vaatteissa ollut huppumies lähti uudenmman kerran karkuun. Minä en tuota nähnyt, mutta hetken päästä noin kolmenkymmenen metrin päästä henkilöautojen parkkipaikan kulman takaa lähti auto vauhdilla liikkeelle. Silloin meillä oli jo mökkiauton valot päällä. Jälkeen päin harmittelimme, että Mieheni olisi pitänyt odottaa sen aikaa, että huppumies olisi tullut automme eteen ja sitten vasta käynistää auto, laittaa valot päälle ja räpsäyttää kuva tuosta tyypistä, säikäyttäen hänet kunnolla. Tuossa säikähdyksen tilassa tuota ei kerennyt hoksata.

Tässä on Googlesta kuvakaapatut kuvat paikasta. Tämän linkin kautta voi paikkaa tarkastella lähemmin.

  
Oli itsestään selvää, että mökkiauton renkaiden edestä piti tarkistaa, ettei säikyttelevä huppumies jättänyt jotain renkaita rikkovaa niiden eteen tai käynyt puhkomassa uusia talvirenkaitamme. Näitä juttuja kun on kuultu, että noin on tehty ja pian ovat olleet tien päällä renkaan tyhjennettyä rosvot apua tarjoamassa. Nuo jutut ovat tulleet juuri Espanjasta, jossa me tunnemme olomme turvalliseksi, ihmettelen tuota. No Mies urheana sankarina meni taskulampun kanssa tuon asian tarkistamaan. Takanamme olevasta matkailuautosta näkyi valot. Hän kävi koputtelemassa oveen. Siellä pariskunta oli katsellut televisiota ja olivat raottaneet vähän ikkunaa. Olivat hekin aika lailla umpi-italialaisia. Nainen ehkä osasi vähän lontoon murretta. Se jäi Mieheltäni vähän epäselväksi, että ymmärsivätkö lopuksi, että meidän ikkunan takana oli ollut joku tuntematon mies ja siksi lähdemme täältä pois. 

Nämä tapahtumahetken muistot ovat kuin toimintaelokuvasta. Ilmeetön huppumies pinkoi pakoon kaksi kertaa ja autollaan kolmannen kerran. Mekin lähdimme häntä karkuun aivan yöpuulta.

Ajelimme edellisyön paikkaan yöpymään. Siellä ei ollut nyt kuin kaksi muuta matkailuautoa, kun edellisiltana paikka oli lähes täysi. Paikassa oli kuitenkin kirkkaat valot ympäriinsä ja hautausmaa vieressä. Oli turvallinen tunne. Käteni ja jalkani tärisivät vielä pitkään. Juuri koettua asiaa käytiin myös puhumalla läpi.

Huomioitavaa on, että olimme virallisella matkailuautojen parkki/yöpymispaikalla, emme missään puskaparkissa. On tietysti selvää, että rosvo voi yllättää vaikka missä ja päivänvalossakin.

Turvallisuusasia on meille, erityisesti minulle, hyvin tärkeä asia jo siitä syystä, kun mukanamme kulkee karvaisetkaravaanarit. He ovat mitään tietokonetta ja kameraa paljon arvokkaampia. Kaiken tavararojun saa rahalla, mutta juuri samanlaista rakasta karvaista perheenjäsentä ei rahalla osteta mistään. En tiedä miten selviäisi, jos rosvo veisi. Elää asian kanssa, kun ei tiedä, missä on ja mitä on tapahtunut, olisi aika tuskaista. Tuon takia toimimme aina oman turvajärjestelyn mukaan, jos Kissat ovat mukana!

Sehän oli selvää, ettei tuo huppumies olisi ovista sisään tullut muuten kuin ne järein keinoin rikkomalla. Olin juuri tarkistanut, että kaikki meidän turvajutut olivat kiinni ja paikoillaan, tuo ajatus jälkeen päin lisäsi turvallisuuden tunnetta. Auton omat lukot ovat rosvolle nykyisellä teknologialla helposti etänäkin avattavat. En tule maailmalle huutamaan, mitkä ovat meidän turvajärjestelmät. Emme ole kuitenkaan lukinneet itseämme mökkiautoon. Olemme huomioineet, että pääsemme kuitenkin nopeasti ulos hätätilanteessa asunto-osan puoleisasta ovesta, vaikkapa tulipalon sattuessa. Tulipalotilanteesta olemme myös monesti puhuneet, että silloin on tärkeintä pelastaa oma henki, vaikka rakas ja uniikki Kissammme jäisi liekkeihin. Ikkunat matkailuautoissa ovat se heikko lenkki.

Se meitä ihmetytti ja on minua erityisesti mietityttänyt jälkeenpäinkin monet kerrat, että mitä tuo huppumies halusi. Hän oli selvästi nähnyt, että hän tuli saksalaisauton osalta nähdyksi, niin silti oli vielä takaisin tulossa. Olimmeko me saksalaiset hänen saaliinsa vai olisiko hän tullut rosvoamaan kahta muuta matkailua-autoa tuon näkemiseksi tulemisen jälkeen. Hän oli varustautunut nähdyksi tulemiseen hyvin, kun oli kasvot peitettynä. Oliko huppumies vai sairas tirkistelijä, joka halusi nähdä matkailuautojen sisälle, mitä siellä puuhataan. Epänormaali tyyppi joka tapauksessa. Itseäni on vaivannut ajatus, että katseliko tyyppi ikkunoista jo aiemmin, mutta etupuolen ikkunat olivat kyllä kiinni. Tai katseliko hän avonaisista takaikkunoista jouluvalojen päällä ollessa sitä, kun Mieheni makoili siinä Prinsessa-kissa mahansa päällä. Oliko nähnyt myös Kuningattaremme. Jotenkin tuli ikävä tunne, että yksityisyyttämme on tahrattu ja rikottu. Hän varmaan seurasi valojen sammumista, kun pian valojen sammuttamisen jälkeen tuli ikkunaan. Vai tuliko juuri paikalle. Tiellä ajeli autoja paljon, joten niiden äänistä me ei voinut mitään ajatella. Oliko tuo levottomasti edestakaisin pihalla kulkeminen testaamista onko matkailuautoissa koiria, jotka alkaisivat hänen pihalla harppoessa haukahtelemaan. Mielessä on käynyt sekin, että oliko hänellä mukana teräasetta tai pistoolia jolla olisi voinut satuttaa. Tiedä mitä hänen mielessä liikkui, varmaan kuitenkin rosvous. Ajatteli varmaan saksalaiset karavaanarit helpoksi saaliiksi, mutta toisin kävi.

Se naamanäky kummitteli pitkään silmissäni. Enempi vielä loppiaisreissulta kotiin tullessamme tuli monenlaisia ajatuksia. Eikä se näky unohdu kyllä koskaan. Jokainen voi ajatella itsensä tilanteeseen, kun onnellisena ihastelee tähtitaivasta ja sitten outo huppumies on siinä ikkunan takana aivan 30 cm päässä. Ilmeisesti se ei minua nähnyt, kun siinä vain silmättömänä töllisteli. Lähti vasta sitten pois, kun kuuli puhetta ja liikettä.

Tuo naamanäky teki itselleni varmasti sen, ettei enää halua jäädä ainakaan vähään aikaan ja tietyissä maissa pimeään matkaparkkiin yöksi. Ympärillä pitää olla valoja, ne luo turvallisuuden tunteen. Tuohan oli asia, jota jo paikalle saapuessamme ajattelimme ja kun siitä sitten Italiassa lipsuimme, jossa tunnemme olomme vähän turvattomaksi, niin heti alkoi tapahtumaan. Ainoastaan Italiassa Dolomiiteilla olemme pimeässä paikassa yöpyneet, mutta se onkin ihan erituntuista aluetta, meille jopa kotoisen tuntuista. Italiassa olemme kyllä yöpyneet valoisissa matkaparkeissa monesti vuosien varrella. Rosvohan ei pimeässä näe esim. matkailuauton ulkoisia lisälukkoja tai merkkitarroja turvalukoista, jotka hän voi ajatella hidasteena ja jättää sitten tuon kohteen rauhaan. Italialaisilla naapureilla ei näkynyt mitään hidasteita ainakaan ulkoa päin. Oliko tämä nyt aivan omaa syytämme, kun jäimme pimeälle matkaparkille yöksi vai huono tuuri ja sattuma. Taisi olla vain sattuman sanelema kokemus. Painelin mökkiauton tööttiä melko äänekkäästi, kun se huppumies lähti kulman takaa karkuun autollaan. Jospa hän sai opetuksen, kun kolmesti joutui karkuun lähtemään eikä enää tulisi koskaan ketään karavaanareita säikyttelemään. En tiedä voiko tuollaiset huppumiestyypit edes mitään oppia tai onko tuollaisella edes mitään tunteita, kun tulee viattomia reissulaisia säikyttelemään.

Katselin vielä ikkunasta pitkään tuon kokemusen jälkeen yöpaikkamme ympäristöä. Rauhalliselta tienoo näytti ja niin kävimme yhtä kokemusta rikkaampana unten maille. Heräten kyllä monet kerrat loppuyön aikana säpsähtäen ja kuunnellen kuuluuko mitään ääniä mistään.

Loppiaisreissu ei kuitenkaan piloille mennyt tämän kokemuksen takia vaan reissumme jatkui mukavasti. Seuraavana aamupäivänä sainkin niin ihanan virkistävää muuta ajateltavaa,..

Soleil

Ps. Olihan meillä kerran rosvo takatallissa ;)

Reissun edellinen osa:
- 1-12.1.2019 Loppiaisreissu: 1.Osa: Alkumatka lämpimämpään