Maailma on täynnä suuria ihmeitä sille, joka on valmis ottamaan niitä vastaan, sanoi Muumipappa.
3.9.2020: Heräsimme uuteen päivään Menzenschwanderin laaksossa hyvin nukutun yön jälkeen. Parkkipaikalla yöpyi neljä karavaanariautokuntaa meidän lisäksi. Edellispäivän kompuroinnin jäliltä sääriluuni oli kosketusarka, mutta sitä ei ollut yön aikana särkenyt enää. Liikkuminen ei tuonut jalkaan kipua. Kämmensyrjä ja ranne olivat mustelmilla ja vähän kipeät, mutta siihen kääräisin sidetukea niin hyvin meni. Käsivarret olivat muutaman päivän kipeät, niin kuin olisin kovankin salitreenin niillä tehnyt. (Viikonverran söin pillereitä ja voitelin voiteella. Reilun kahden viikon päästä jalka oli kunnossa.) Luottavaisin mielin saatoimme jatkaa lomaa. Olin kiitollinen, ettei käynyt pahemmin kuin se, että kaksi kameraani olivat rikki. Onnekas, kun niillä saatoin kuitenkin kuvia räpsiä. Lisää positiivisia tunteita toi, kun sääennusteet pitivät paikkansa ja aurinko paistoi heti aamusta.
Meillä oli monta mahdollisuutta minne menisimme tai mitä tekisimme seuraavaksi. Päätimme jatkaa matkaa.
Ihastelimme matkalla näitä mukavan näköisiä maalaismaisemia.
Mukava oli myös kurvailla mutkaisia teitä.
Olimme nähneet, kuinka leirintäalueet näyttivät olevan täynnä sekä matkaparkit. Suurin osa saksalaisista lomailee kotimaassaan, joten tungosta oli ja tulee loppuvuosi olemaan leirintäalueilla. Koronaviruksen takia emme nyt halunneet mennä leirintäalueille. Niissä oli kyllä maskipakko sekä muita turvatoimia, mutta halusimme välttää tuon pienen lisäriskin ottamisen.
Ajelimme jo aamupäivästä Todtnauhun Wohnmobilstellplatzlle. Hyvä, että teimme niin sillä kolme paikkaa oli vain vapaana ja nekin täyttyivät ennen kuin edes kerkesimme lähteä pyöräreissulle. Myöhemmin illalla useampi karavaanari joutui palaamaan matkaparkilta pois, kun paikat olivat täynnä.
Saimme suurten puiden varjosta ja alta vielä reunanpaikan ja Wiese-joki kohisi lähellä. Näkymä oli leikkikentälle ja kaupunkiin päin.
Päivän ajoreitti.
Olimme Etelä-Schwarzwaldin luonnonpuiston sydämessä Feldbergin ja Belchenin välissä, Wiesentalin laaksossa ja Todtnaun vuorialueella, jossa korkeuserot vaihtelevat laakson 600 metrin korkeudesta Feldberg-vuoren huipulle 1493 metrin korkeuteen.
Leiriytymisen jälkeen lähdimme pyöräilemään. Katselimme mennen tullen vähän vajaan viiden tuhannen asukkaan Todtnaun keskustaa. Ihan mukavalle keskusta näytti. Herkullinen ruoka tuoksui ulkona, kun ihmiset söivät ravintoloiden terasseilla. Meillä on aika pysähtynyt helmikuun lopun Metzingenin viikonloppureissulle. Sen jälkeen emme ole käyneet kahviloissa eikä ravintoloissa. Eikä rahaa edes nostettu automaatista, kun käteistä ei ole tarvinnut. Nyt Mies nosti pankkiautomaatista käteistä, jos sitä sattuisi jossain tarvitsemaan. Kun on ostanut vain ruokaa lähikaupasta ja tilannut jotain netistä, niin ei ole käteistä tarvinnut kuukausien aikana.
Todtnaun keskustasta lähdimme nousemaan rinnettä ylös Todtnaun vesiputouksille, Todtnauer Wasserfälle. Tämä lyhyt reitti tuli matkaparkista.
Keskellä Todtnau-vuoria Todtnaubergin ja Afterstegin välissä on tämä yksi Saksan korkeimpiin kuuluva vesiputous. Sanotaan, että kauneudellaan vesiputous on kymmenen Saksan kauneimman vesiputouksen joukossa.
Stübenbachin vedet lähtevät virtaamaan 1386 metrin korkeudelta Stübenwasenilta. Sieltä vesi mutkittelee Todtnaubergin korkealla olevan niittylaakson läipi, kunnes tipahtaa 97 metriä alaspäin usealla askelmalla, kauniilla vesiputouksella.
Suurin on tämä vesiputous, joka on 60 metriä korkea ja ylhäältä 20 metriä leveä.
Jos käy vai parkkipaikalta suorinta tietä katsomassa tätä suurinta putousta, niin jää monta vesiputousta näkemättä. Jyrkässä rinteessä joen ja putouksien äärellä kulkee portaikkoja ja siltoja.
Näkymä 60 metriä korkean vesiputouksen yläreunalta alas Schönenbachin laaksoon
Vaikka älykellon kartassa näkyy Todnau, niin kylä, missä vesiputouksilta kävimme kävelemässä, on Todtnauberg. Stübenwasenille vesiputouksen vesien alkuun olisi kylästä ollut matkaa vielä 3,5 kilometriä 360 nousumetrillä.
Tämä oli hieno paikka kulkea ja katsella, nauttia luonnon taideteoksista Muumipapan ajatus mukana. Vaikka kamerat olivat resuja, niin niihin taltioin kauniita maisemia ja itselle tärkeitä hetkiä. Muistojeni eteen teen valtavan työn, kun otan paljon kuvia. Se, että napsutellen käyn tuhansia kuvia läpi, niin se ei edes riitä. Tähänkin kuvatarinaan olen etsinyt monta tuntia sopivaa taustamusiikkia. Aina yritän omalle tunnetilalle sitä sopivinta löytää, että saisin kokea vielä enemmän. Joskus sen onnistun löytämään. Näistä maisemista ja hetkistä saa tämä musiikkirimputus kokemaan vielä enemmän.
Suurin tunteeni on suuri kiitollisuus siitä, että Mieheni kanssa saamme tämän yhdessä nähdä ja kokea - saamme olla ja elää näin Metsäretkellämme. Koen suurta matkailun tuomaa iloa ja positiivisuutta - kuinka paljon Maailmassa onkaan kauneutta ja ihmeitä. Koen myös ikävää, kaipausta sekä suruakin.
Niin kaunista ja ihanaa!
3.9.2020: Todtnauer Wasserfälle, Todtnau & Todtnauberg
Hasenhornin rinteillä on Saksan hienoin kelkkarata. Pituutta radalla on vuorelta alas 2,9 kilometriä. Paikka näkyi vetävän vauhdin ystäviä puoleensa. Tulomatkalla pysähdyimme vuoren rinteellä katselemaan näkymiä sotamuistomerkiltä, jonka alapuolella ympyrän sisällä oli mökkiautomme matkaparkissa.
Kävimme myös palatessa vielä keskustassa. Tässä paluureitti kartalla.
4.9.2020: Aamulla oli sinistä taivasta jälleen meille tarjolla. Pakkasimme pyörälaukut päivän pyöräretkelle. Lähdimme kurvailemaan metsien halki Mustanmetsän korkeinta vuorta pyöräillen valloittamaan.
Emmekä ole mitään rapakuntoisia niin kyllä alkumatkalla metsän nousussa sai tehdä muutaman pysähdyksen, tasoittaa hengitystä ja lepuutella maitohapolla olevia jalkoja, vaikka meillä on sähköavusteiset pyörät. Voisihan sitä tietysti turbo-avustuksella helpomminkin nousta, mutta saattaisi se akkukin pian olla näissä nousuissa tyhjä. Pitkälti pyrin käyttämään vain sitä pienintä avustusta, jyrkissä 25% nousuissa suurempaa. Tasaisella menee ilman avustusta, vaikka pyörä onkin silloin raskaampi polkea kuin tavallinen pyörä. Polkeahan sitä saa rinnettä ylöspäin aina täysillä. Jos ei polje niin meno tyssää siihen. Kyllä siinä pulssi nousee ja hiki tulee, kun yli 900 nousumetriä nousee yli kymmenen kilometrin matkalla.
Ylempänä hissiaseman vieressä oli turistikeskus, iso parkkitalo, hotelleita, ravintoloita, kauppoja ja Naturschutzzentrum Südschwarzwald. Luontokeskus olisi ollut varmasti mielenkiintoinen, mutta jätimme sen näin korona-aikana käymättä.
Pian jo istahdimme ensimmäisille penkeille ihastelemaan edessä näkyviä lumihuippuja Sveitsiin päin. Pian olikin toinen pysähdys, kun katselimme alas laaksoon, mistä olimme lähteneet ja vasempaan kulkeneet metsien kautta. Emme kuitenkaan olleet vielä huipulla. Hienolta silti jo näyttivät maisemat ympärillä.
Feldberg-päällys on laaja niittyalue. Vaikka täällä ihmisiä oli, niin tilaa oli riittävästi pitää turvavälit kohillaan. Ihmiset myös otti hyvin toiset huomioon. Nurmikolla ei tultu lähelle istumaan.
Ylähissiasemalta on Feldbergin korkeimmalle kohdalle näköalatasanteelle 1493 metrin korkeudelle kahden kilometrin matka. Monet nousevat ylös hissillä ja kävelevät tuon, mutta huonojalkaiset pyhäkengissä käyvät vain tornin luona tai kinkkumuseossa.
Feldbergin tornissa, Feldbergturm, on 11. kerrosta. Näköalatasanne on 45 metrin korkeudessa. Torni ei ole vuoren korkeimmalla kohdalla. Tornista voi hyvällä säällä nähdä Jungfrauhun ja Mont Blancille asti. Tornissa on Mustanmetsän herkusta museo, Schwarzwälder Schinkenmuseum, kinkkumuseo. Torniin näytti olevan jonotusta, sillä nyt korona-aikaan sisällä sai olla vain 15 ihmistä. Kulkusuunta oli hissillä ylös ja portaita alas. Tietysti myös maskipakko. Jätimme possumuseon tällä kertaa väliin.
Katseltavaa, nähtävää ja koettavaa riitti tässä maisemassa. Ilma oli mukavan lämmin. Levitimme maahan alustan ja kaivoimme pyörien sivulaukuista pienet eväämme, leivät sekä kahvikupposet ja itse spelttivehnästä tehdyt korvapuustit. Tyytyväisinä vatsat ravittuna pistimme päivälevolle maahan, niin kuin moni muukin oli tehnyt.
Ihmettelin, mistä yhtäkkiä alkoi kuulua kellojen kilinää. Niinhän oikealta vuoren kupeelta tuli lammaspaimen ison laumansa ja koiriensa kanssa. Niin ne kulkivat siitä edestä. Koirat vaikuttivat olevan hyvin tarkkaavaisia ja isäntänsä käskyjä noudattavia. Kun lauma oli melkein hävinnyt kummun taakse tuli yksi koira vauhdilla tarkastamaan, että jäikö ketään laumasta pois. Tarkasti hetken aikaa yhtä pientä koiraa, että onko se karitsa, mutta juoksi sitten takaisin lauman luo. Tämä taisi olla neljäs kerta tänä kesänä, kun törmäämme lammaspaimeneen laumoineen.
Lammaspaimenelta keppeineen, hatuineen ja kaaputakkineen tämä lampaiden kanssa kumarassa kulkeva henkilö näytti. Joka kerta on elämys tämäkin.
Aikamme päivälepoa pidettyä jatkoimme matkaa korkeimmalle kohdalle ja takaisin alas laaksoon.
Aikaa vierähti lähes kuusi tuntia tällä lyhyellä vajaalla 30 kilometrin matkalla pysähdyksineen. Eikä tuo yli 900 metrin nousumatka ihan joka karavaanarilta onnistuisi. Eikä se laskukaan ihan simppeli juttu ole. Metsäisellä jyrkähköllä hiekkatiellä saa lasketella kieli keskellä suuta ja lähes koko ajan painaa jarrukahvoista. Hiki siinäkin tulee ja kädet menee turraksi sekä jarrut kuumenee. Pyöriemme uudet renkaat tuntuivat pitävän paremmin irtosoralla. Yhdessä kohtaa oli niin jyrkä lasku, olisko ollut sen 25%, että jonkun matkaa talutin, mutta siinäkin saa jarruttaa koko ajan, ettei raskas pyörä lähde käsistä karkuun.
Helpomminkin olisi tietysti voinut Mustanmetsän korkeimman vuoren valloittaa, mutta tämä oli tosi hauska kuntoilupäivä hienoissa Vuorimaisemissa, Mustanmetsän ja Alppien. Eikä mökkiautolle palatessa edes väsyttänyt. Minua jopa vähän harmitti, ettemme pitempää kierrosta tehneet. Intoa ja virtaa oli kyllä.
Olen Muumipapan kanssa aivan samaa mieltä, että Maailma on täynnä suuria ihmeitä sille, joka on valmis ottamaan niitä vastaan.
4.9.2020: Fahrradtour Todtnau - Feldberg (1,493m)
Lisäisin tuohon vielä, kun on utelias näkemään ja kokemaan, katselee vielä niitä ihmeitä aurinkoisten lasien läpi, niin elämä on paljon hauskempaa. Pienet retket tuntuvat suurilta ja tuovat paljon enemmän iloa ja onnistumisen tunteita.
Metsäretki jatkuu,..
©Soleil
Aikaisemmat tämän reissun jutut:
- 1-13.9.2020 Metsäretki, 1.Osa: Terveiset
Metsänpeikot ovat palanneet retkeltään kotiin "suuresta ja synkästä" Mustanmetsän retkeltään mukanaan monta koettua kokemusta ja näkymää rikkaampana.
- 1-13.9.2020 Metsäretki, 2.Osa: Schwarzwaldin Grand Canyonilla
Wutachschluchtin kanjonilla kompuroimassa. Villin Wutach-joen jokilaaksossa ja sen sivukanjonin Lotenbachklammin vesiputouksilla sekä ikimetsien maisemissa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti