Ajattelen, että kiitollisuus ja onnellisuus on parhaat kaverukset keskenään.
"Älä koskaan odota, että toinen ihminen tekee itseäsi onnelliseksi – onnellisuus on sisäistä, henkilökohtainen asenne ja oma vastuusi."
-Caroline Myss-
Välillä näinkin. Kunhan kirjoitan nyt vaan ja laitan joitain ajatuksiani muistiin.
Pitkän viime viikonlopun, 30.5-3.6.2018, kuvia läpikäydessäni olen ajatellut paljon kaikenlaisia asioita. Vuoriretket aina tuovat valtavasti lisää positiivisia ajatuksia sekä lisäävät kiitollisuuden tunnettani, kun vaikkapa istuskelemme tai niin kuin tällä reissulla pyöräilimme pitkin vuorten rinteitä kolmena päivänä. Sanat vaikkapa mukava ja ihana ovat retkistämme lieviä ilmaisuja, ne ovat meidän yhteistä suurta unelmaa ja ansaitsisivat paljon suurempia ylistyssanoja. Olisivat aivan sitä aitoa kerrontaani. Unelmaa siitä, että saamme asua ja elää juuri näin, kun elämme ulkosuomalaisina. Hyvin vahva on ollut alusta asti tunne, että kotona olemme täällä Saksassa.
Usein puheissa tulevat myös sanat, voi miten kaunista, voi miten ihanaa täällä, olen onnellinen, nautin tästä, nautitaan näistä hetkistä ja voi kuinka kiitollinen olenkaan,.. Eli positiiviset sanani eivät missään nimessä tarkoita, että leuhkisin asioilla.
Elämäni helminauhassa kaikki helmet eivät ole onnenhelmiä, vaan joukossa on myös mustia helmiä. En nyt edes tarkoita tällä Ramses-kissan äkkikuolemaa reilu kaksi vuotta sitten, vaan ihan erilaisia asioita. Sanoisinko, että mustiin helmiin liittyy hyvin traumaattisia asioita. Joku heikompi ihminen olisi voinut murtua syvästi noiden mustien helmien sisältävien asioiden kanssa. Olen jotenkin "pöllö" näin suomalaisesti ajateltuna. Ihana ja vahva pöllö kuitenkin, kun en ole noiden mustien helmien antanut lannistaa itseäni enkä ole katkeroitunut elämälle. Se pikkutyttö, joka haaveili ulkomailla asumisesta ja vuorista oppi jo hyvin varhain, ettei kannata liikaa murehtia, kun ei vaan kaikille asioille voi mitään.
Se pikku tyttö, joka ei ollut mitään, haaveili ja unelmoi kaikesta mukavasta ja ihanasta. Eli paljon omissa maailmoissaan, sillä jos olisin ajatuksistani kertonut, niin nehän olisi lytätty heti huonoiksi. Suurimmat haaveet olivat asuminen ulkomailla ja vuoret.
Kerran kysyin lähes satavuotiaalta, että mikä on pirteytenne, iloisuutenne ja pitkän iän salaisuus. Hän sanoi, että kun elämässä tulee niitä negatiivisiakin asioita eteen, niin ne vaan on siivilöitävä pois. Ei saa antaa liikaa niiden vaikuttaa. Tätä hyvin viisasta ohjetta olen yrittänyt myös noudattaa.
Sen pikkutytön kaikki haaveet ja unelma eivät ole luonollisestikaan toteutuneet, mutta ulkomaille muutto vuorten juurelle toteutui. Ja se on tuntunut hyvin mukavalle, mutta myös ollut hyvin suuri asia positiivisella tavalla. En turhaan tuota asiaa reilut neljäkymmentä vuotta haaveillut. Voin erittäin kiitollisena sanoa näistä Füssenin seudun maisemista, että nämä ovat kotimaisemiani.
Tottakai olin onnellinen suomessakin asuessa, kun en tiennyt muusta. Sitä aina vaan haaveili vuodesta yksitoista kuukautta. Odotti kuukauden kesälomareissua muualle. Kyynel silmässä sai takaisin Suomeen palata, kun olisi halunnut reissun jatkuvan tai elämän aivan uusissa kuvioissa. En ole koskaan ajatellut, että Suomi olisi paraspaikka maailmassa asua, vaan jo sen pikkutytön ajatukset piti kotina paikkoja ympäri maailmaa. Jotkuhan pitävät kotinaan koko elämänsä sitä paikkaa missä ovat syntyneet ja lapsuutensa viettäneet, asuen Suomessa poissa kotoa. Tuotakin minä jo pikkutyttönä ihmettelin, että eikö koti ole aina siellä missä itse asuu. Ilmeisesti toisille sopii paremmin se, että viettävät elämänsä poissa kotoa.
Voi miten hienoja ajatuksia löysinkään netistä,
"On osoittautunut, että erityisen onnellisilla ihmisillä on taito olla myös kiitollisia ja että kiitollisuus on yksi vahvimmin onnellisuuteen vaikuttava asia... Kiitollisuus tuo mukanaan elämänlaatua ja lisää elinvuosia. Jos kiitollisuuden tunteet ovat hukassa, niitä kannattaa elvyttää harjoittelemalla...Kiitollisuus ei kuitenkaan synny siitä, että ihminen pääsisi elämässä muita helpommalla. Elämänvarrella on voinut tapahtua vaikeita traumaattisia tapahtumia. Kiitollisuus ei myöskään lisäänny ulkoisen menestymisen myötä... Kiitollisuus on sisäinen mielentila. Materian tai aseman voi menettää, mutta henkisyys on ihmisen omaa, jota kukaan ei voi ottaa pois. "
"Kiitollinen ja onnellinen ihminen ei suinkaan ole kritiikitön ongelmien kieltäjä. Hän näkee vaikeudet vaikeuksina, muttei anna niiden lannistaa itseään. Hän muuttaa ongelmat haasteiksi ja tavoitteiksi ja ryhtyy toimeen. Hän erottelee asiat niihin, joihin voi vaikuttaa ja niihin, joihin ei. – On paljon asioita, joihin ei voi vaikuttaa. Tällöin viisainta on kehitellä asenne, miten niiden kanssa voi tulla toimeen."
Kopio jutusta: https://www.terve.fi/artikkelit/kiitollisuus-tuo-pitkaa-ikaa
Näitä vanhoja muistokuvia reissuiltamme katsellessani tulee vielä kiitollisempi olo, että on saanut nähdä nämä hienot paikat. Liikutun ja kyynelherne tulee silmäkulmaani, kun ajattelen sitä pikku tyttöä, joka haaveili asumisesta ulkomailla ja vuorista.
Prinsessamme on elämäni kissoista se kaikista älykkäin kissa. Hän taisi tuntea metrien päähän nukkuessaan mamman kiitollisuuden tilan, kun juuri tuota tekstiä kirjoitin. Hän heräsi ja tuli syliini ja työntää märkää nenäänsä minun nenääni ja siristelee silmiään. Hänkin on kiitollinen, hän käskee kirjoittaa.
Soleil
Usein puheissa tulevat myös sanat, voi miten kaunista, voi miten ihanaa täällä, olen onnellinen, nautin tästä, nautitaan näistä hetkistä ja voi kuinka kiitollinen olenkaan,.. Eli positiiviset sanani eivät missään nimessä tarkoita, että leuhkisin asioilla.
Elämäni helminauhassa kaikki helmet eivät ole onnenhelmiä, vaan joukossa on myös mustia helmiä. En nyt edes tarkoita tällä Ramses-kissan äkkikuolemaa reilu kaksi vuotta sitten, vaan ihan erilaisia asioita. Sanoisinko, että mustiin helmiin liittyy hyvin traumaattisia asioita. Joku heikompi ihminen olisi voinut murtua syvästi noiden mustien helmien sisältävien asioiden kanssa. Olen jotenkin "pöllö" näin suomalaisesti ajateltuna. Ihana ja vahva pöllö kuitenkin, kun en ole noiden mustien helmien antanut lannistaa itseäni enkä ole katkeroitunut elämälle. Se pikkutyttö, joka haaveili ulkomailla asumisesta ja vuorista oppi jo hyvin varhain, ettei kannata liikaa murehtia, kun ei vaan kaikille asioille voi mitään.
Se pikku tyttö, joka ei ollut mitään, haaveili ja unelmoi kaikesta mukavasta ja ihanasta. Eli paljon omissa maailmoissaan, sillä jos olisin ajatuksistani kertonut, niin nehän olisi lytätty heti huonoiksi. Suurimmat haaveet olivat asuminen ulkomailla ja vuoret.
Kerran kysyin lähes satavuotiaalta, että mikä on pirteytenne, iloisuutenne ja pitkän iän salaisuus. Hän sanoi, että kun elämässä tulee niitä negatiivisiakin asioita eteen, niin ne vaan on siivilöitävä pois. Ei saa antaa liikaa niiden vaikuttaa. Tätä hyvin viisasta ohjetta olen yrittänyt myös noudattaa.
Sen pikkutytön kaikki haaveet ja unelma eivät ole luonollisestikaan toteutuneet, mutta ulkomaille muutto vuorten juurelle toteutui. Ja se on tuntunut hyvin mukavalle, mutta myös ollut hyvin suuri asia positiivisella tavalla. En turhaan tuota asiaa reilut neljäkymmentä vuotta haaveillut. Voin erittäin kiitollisena sanoa näistä Füssenin seudun maisemista, että nämä ovat kotimaisemiani.
Tottakai olin onnellinen suomessakin asuessa, kun en tiennyt muusta. Sitä aina vaan haaveili vuodesta yksitoista kuukautta. Odotti kuukauden kesälomareissua muualle. Kyynel silmässä sai takaisin Suomeen palata, kun olisi halunnut reissun jatkuvan tai elämän aivan uusissa kuvioissa. En ole koskaan ajatellut, että Suomi olisi paraspaikka maailmassa asua, vaan jo sen pikkutytön ajatukset piti kotina paikkoja ympäri maailmaa. Jotkuhan pitävät kotinaan koko elämänsä sitä paikkaa missä ovat syntyneet ja lapsuutensa viettäneet, asuen Suomessa poissa kotoa. Tuotakin minä jo pikkutyttönä ihmettelin, että eikö koti ole aina siellä missä itse asuu. Ilmeisesti toisille sopii paremmin se, että viettävät elämänsä poissa kotoa.
Tunnen itseni hyvin erilaiseksi ulkosuomalaiseksi, kun en ikävöi ja kaipaa Suomeen takaisin. En edes ikävöi kesäistä järvimaisemaa paarmoineen ja hyttysineen. Elin elämän ensimmäiset kuusitoista vuotta maalla työleirillä enkä ikinä oppinut rakastamaan noita ympärillä surisevia ystäviä. Niitä pohjois-Suomessa oli pilvenä, mm. paarmoja, sääskiä, polttaraisia, mäkäräisiä, joita inhosin yli kaiken. Ne pilasivat lähes aina luontoretket aikuisenakin. Juuri vasta muistelimme yhtä kalareissua, kun pieniä sääskiä löytyi raatoina aivan vaatteiden sisältä, eikä vain yksi vaan aika monta. Niitä työntyi mökkiautokin täyteen, että aamuyöstä jouduimme matkaa jatkamaan, kun nukkuakaan ei voinut. Tuo ei ollut ihana kalareissu. Jätti kuitenkin jälkeensä muisteltavan muiston. :)
Täällä monin paikoin järvimaisemaa koristavat ympärillä olevat vuoret eikä ole riesana niitä öttiäisiä. Eihän tätä kaikkea voi kuin suurin sydämin rakastaa ja olla erityisen kiitollinen tästä kaikesta.
Vuosien varrella sanasta kiitollisuus on tullut aivan lempisanani. Sanan ajatteleminen jo saa kehossani tuntemaan mukavia tunteita, aivan arjen hetkinäkin. Monesti mietin, että miksi sanasta kiitollisuus viime vuosina on tullut niin positiivinen voimasana. Olen ajatellut monet kerrat, etten ollut Suomessa asuessa näin kiitollinen. Suomessa koin ilmapiirin monen asian vuoksi huonoksi. Positiiviset asiat siellä koettiin monesti leuhkimisena ja asiahan ei noin ole. Puheliaana puhuin paljon kaikennäköistä, mutta kyllä olen vielä aikuisenakin kuullut kuinka "Itku pitkästä ilosta" ja "Mies se tulee räkänokastakin, vaan ei tyhjännaurajasta". Ja vielä tämä niin negatiivinen asia, "Kell' onni on, se onnen kätkeköön". Olen aina noita ilmaisuja inhonnut suuresti sekä sanaa kateellinen. Monesti mietin, että miksi synnyinmaassani ajatellaan noin ja ollaan niin kateellisiakin. Uusi muotisana siellä tuntuu olevan raivo ja sitä koetaan monesta eri asiasta. Sanalla kateellisuus on hyvin negatiivinen sävy ja koen sanan suurena loukkauksena. Se on kuin haukkumasana. Enkä ole koskaan ymmärtänyt, että on kahdenlaista kateellisuutta. Moni on sanonut kuinka on kateellinen meidän elämän tilanteesta. Jokaiselle kuka on sanonut ja sanoo minulle, että on elämästäni kateellinen, niitä hyvin mielelläni annan hänelle taakkaani vähemmäksi, elämänhelminauhani mustia helmiä kannettavaksi.
Ihmetellyt olen tätäkin, kun Ramseksen sydän yllättäen pysähtyi reilu kaksi vuotta sitten. Eräs Suomessa asuva tuttava kommentoi kuultuaan Ramseksen kuolemasta, että miten se Jumala nyt teitä noin rankaisee. Voi hyvänen aika, jos Ramses oli perinyt sukunsa ja rodunsa heikkouden niin ei siihen joku Jumala liity mitenkään. En voi kuin ihmetellä tuota sanomista. Siinä oli palkka, kun oli kertonut Suomeen päin tästä mukavasta ja niin toivotusta elämästä.
Voi miten hienoja ajatuksia löysinkään netistä,
"On osoittautunut, että erityisen onnellisilla ihmisillä on taito olla myös kiitollisia ja että kiitollisuus on yksi vahvimmin onnellisuuteen vaikuttava asia... Kiitollisuus tuo mukanaan elämänlaatua ja lisää elinvuosia. Jos kiitollisuuden tunteet ovat hukassa, niitä kannattaa elvyttää harjoittelemalla...Kiitollisuus ei kuitenkaan synny siitä, että ihminen pääsisi elämässä muita helpommalla. Elämänvarrella on voinut tapahtua vaikeita traumaattisia tapahtumia. Kiitollisuus ei myöskään lisäänny ulkoisen menestymisen myötä... Kiitollisuus on sisäinen mielentila. Materian tai aseman voi menettää, mutta henkisyys on ihmisen omaa, jota kukaan ei voi ottaa pois. "
"Kiitollinen ja onnellinen ihminen ei suinkaan ole kritiikitön ongelmien kieltäjä. Hän näkee vaikeudet vaikeuksina, muttei anna niiden lannistaa itseään. Hän muuttaa ongelmat haasteiksi ja tavoitteiksi ja ryhtyy toimeen. Hän erottelee asiat niihin, joihin voi vaikuttaa ja niihin, joihin ei. – On paljon asioita, joihin ei voi vaikuttaa. Tällöin viisainta on kehitellä asenne, miten niiden kanssa voi tulla toimeen."
Kopio jutusta: https://www.terve.fi/artikkelit/kiitollisuus-tuo-pitkaa-ikaa
"Onni on mielentila, asenne, ja jollei sitä opettele ja harjoittele tässä hetkessä, sitä ei koskaan koe."
-Maxwell Maltz-
Onni ei ole tasainen tie vaan erikoinen kyky edetä miellyttävällä tavalla erämaassa.
-Axel Fredenholm-
Näitä vanhoja muistokuvia reissuiltamme katsellessani tulee vielä kiitollisempi olo, että on saanut nähdä nämä hienot paikat. Liikutun ja kyynelherne tulee silmäkulmaani, kun ajattelen sitä pikku tyttöä, joka haaveili asumisesta ulkomailla ja vuorista.
Prinsessamme on elämäni kissoista se kaikista älykkäin kissa. Hän taisi tuntea metrien päähän nukkuessaan mamman kiitollisuuden tilan, kun juuri tuota tekstiä kirjoitin. Hän heräsi ja tuli syliini ja työntää märkää nenäänsä minun nenääni ja siristelee silmiään. Hänkin on kiitollinen, hän käskee kirjoittaa.
Soleil
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti