Nytkö alkaa se elämänjakso, jota tohtori ennusti lähes kaksikymmentä vuotta sitten. Sanon, ettei ala!
Nämä kuvat olen valinnut ja suurimman osan jutuistani kirjoittanut jo kesäkuun alussa. Makuultaan oli niin hankala kirjoittaa, joten tämä jäi silloin kesken.
Juuri tällaisia aikoja, viime viikkoja, varten on nämä vuorikuvat ja vuoriretkiltä valokuvatarinat, joita olen aivan siksi tehnyt, että jos tulee päivä, etten pääse vuorille ja pysty tekemään vuoriretkiä, niin mulla on ainakin kuvamuistoja noista suurista rakkauden hetkistä. Nuo hetket antavat positiivisia tunteita, kun kipu on viillellyt ja polttanut toista jalkaani syvältä vieden minulta kävelykykyni kolmannen kerran elämäni aikana.
Elämän vaikeudet ovat tehneet minusta elämästä nautiskelijan niinä positiivisina hetkinä. Yksi vaikeus on koko elämäni ollut selkäni. Jo lapsena maalaistalossa töitä tekevänä ja urheilevana se oli ongelma. Inhosin tuosta syystä jopa marjastamista, kun se sai tuntemaan enemmän kipua selässäni. Sainpa tuon takia kuulla olevani laiska, vaikka kyllähän samoista ongelmista kärsivien läheisteni olisi pitänyt tietää. No, tuohan oli kevyttä työtä sitä sai kuulla. Ajattelin silloin lapsena selän ongelmien tulevan siitä, kun jo hyvin nuorena ja vanhimpana lapsena, sisko neljä ja puoli vuotta nuorempi, jouduin tekemään raskaita maalaistalon pelto- ja navettatöitä. Koululaisenakaan, ala-asteikäisenä, kesä ei ollut lomailua ja nukkumista, vaan se oli raskasta työn täyteistä aikaa, työleiriä. Noita aikoja en todellakaan ikävöi. Sen tytön sisällä eli paljon kaikesta huolimatta positiivisia ajatuksia, mm. haave vuorista ja ulkomailla asumisesta.
18-vuotiaana olin ensikertaa onnellisesti raskaana. Neljän vuoden sisällä sain tuon oikeasti onnellisen olotilan kokea kolmesti. Tuosta olen oikeasti hyvin kiitollinen. Loppuraskauksien aikana selkä oireili taas enemmän.
25-vuotiaana meni ensikerran kävelykyky selkäni takia noin viikoksi. Tarkkaa toipumisaikaa en muista, mutta sen muistan, että olin tosi kipeä. Nyt olen ollut vielä kipeämpi. Tuon jälkeen pyöräily on ollut tuskaista, kun jo 10-15 minuutin pyöräilyn jälkeen oikea käsi ja jalka ovat olleet turrana. Suomessa aina sanottiin, että pysty pyöräilyasento ja leveä penkki ovat parhaat selkäongelmista kärsiville.
Täällä sitten reilu pari vuotta sitten jostain saksalaisesta jutusta löytyi, että paras on kumara ajoasento selkävaivaisella. Niin se neurologikin tämän jutun lääkärikäynnillä sanoi. Niinpä uskalsimme mulle hankkia pyörän, jossa on kumara ajoasento ja aika kapea penkki. Ongelma hävisi lähes kokonaan. Turruutta voi tuntua tuntien pyöräilyn jälkeen, ei vielä 10-15 minuutin ajon jälkeen, mutta kun pysähtyy tauolle se häviää. Tämä asia on tuonut niin suuren ilon meidän retkille. Ei nytkään ilmennyt pääsiäislomalla Belgiassa ja Hollannissa mitään ongelmia vaikka viiden päivän aikana 200 kilometriä pyöräilimme.
33-vuotiaana loppuvuodesta 2000 olin hyvässä fyysisessä kunnossa. Silti selkä oireili tavallista enemmän. Ennen tätä olin jo muutaman kerran ollut muutamia päiviä vuosien varrella vähän enemmän kipeä selästäni, mutta en tiennyt vielä silloin miten kipeä sitä voi olla vielä. Kunnes sitten yhden istuultaan nousemisen jälkeen tiesin, kun tämä nytkin kipuileva jalka meni yhdessä hetkessä turraksi ja hyvin kipeäksi. Sille jalalle ei enää astuttu, eikä selkää paljon ennen leikkausta kahden kuukauden aikana taivuteltu.
Hädissäni soitin omalle terveysasemalle. Minun olisi pitänyt tietää omalääkäri, mutta miten tiesin, kun en ollut aiemmin edes omalääkärillä käynyt. Olin vaativa ja sain ajan lääkärille iltapäiväksi. Kyynärsauvojen kanssa, ilman niitä en olisi edes päässyt, silloisella mökkiautolla sängyssä maaten pääsin kovien kipujen kanssa terveyskeskukseen ja omalääkärin pöydälle. Mulla oli hätä ja lääkärin asenne jopa ylimielisen halveksiva, mitä tulet valittamaan. Tuskissani makasin siinä pöydällä ja tämä "maailman parhaan terveydenhuollon" tuntematon omalääkäri nainen riuhtasee jalkani vauhdilla ylös, niin että kiljaisen vielä kovemmasta kivusta. Hänen lääkärinä olisi pitänyt kyllä tietää, että jos on rajut selästä johtuvat jalkaoireet, niin jalkaa nostaminen tekee lisää kipua. Se kertoo välilevyn pullistumasta. Tämä lääkäri vain totesi, että sekö oli noin kipeä.
Lääkäri kirjoitti burana-reseptin. Muuta en olisi saanut, jos en olisi itse vaatinut että eikö selkä pitäisi kuvata, kun sitä ei ole koskaan kuvattu. No, sain sitten tavalliseen röntgenkuvaukseen ajan viikon päähän. Söin buranaa ohjeiden mukaan, joka ei auttanut hermokipuun. Nukuin jopa kontallaan sänkyä vasten pieniä hetkiä. Tuo viikko toi myös ainutlaatuisen pelottavan kokemuksen kivun kovasta voimasta. Pyörin ja kiertelin sängyllä enkä edes voinut huutaa apua, kun kipu oli niin kovaa muutamia minuutteja, kunnes sain sen jollain asennolla helpottumaan. Tuon jälkeen en kävellyt viikkoihin ilman kyynärsauvoja. Tuo on jopa pelottava muistokokemus kivun suuresta voimasta. Vaikka nyt viiltävä ja polttava kipu on ollut normaalia sekäkipua paljon suurempaa, niin jos tuollainen minun kokema muutaman minuutin kipu olisi jatkuvaa niin sitä ei kestäisi varmasti.
Niin viikon päästä pääsin röntgeniin. Siellä hoitaja kysyi, kun näki kuinka vaikeaa liikkuminen oli, että mitä minulla on särkylääkkeenä. Hänen kuulessaan, että vain buranaa, hän sanoi että omasta kokemuksesta voi sanoa, että se ei auta. Kehotti menemään päivystykseen. Niin sitten menin röntgenkuvien kanssa. Kuvista olisi omalääkäri soittanut tuloksen viikon päästä. Sellaista se on Suomessa. Päivystyksessä oli toisesta kaupungista pätevä nuori mies lääkäri. Tavallisista röntgenkuvista ei paljoa näe, mutta siellä näkyi 4-5 nikäma välissä jotain. Hän nosti jalkaani, jota ei paljoa kärsinyt nostaa ylös, hyvin varovaisesti ja kysyi, että mitä mulla on särkylääkkeenä. Kirjoitti lääkereseptejä ja lähetteen keskussairaalaan heti mentävään tietokonekuvaan.
Tietokonekuva kertoi, että 4-5 välissä on kookas pullistuma. Minut laitettiin heti keskussairaalan järjestelmässä niin, että jos en kivun kanssa kotona pärjää niin saan milloin vaan tulla sairaalaan. Myös tietyt voimakaammat turruusoireet olemassa olevien lisäksi tietyissä asioissa oli syy mennä pikaisesti sairaalaan. Suurin osa pullistumista paranee 1-3 kuukaudessa.
En olisi halunnut syödä voimakkaampia särkylääkkeitä, mutta pakko oli tuolloin. Söin vain puolet maksimimäärästä ja se vei jo paljon kipua pois. Tulehduskipulääkekin oli buranaa vahvempaa. Sanoin myös aina välillä itselleni, ettei tämä kipu saa minuun jäädä. Olo helpottui pikkuhiljaa. Saatoin jopa istua pieniä hetki ja kävellä lyhyitä matkoja. Tuo tuntui suurelta, kunnes tuokin ilo vietiin parin kuukauden päästä. Eräs päivä, kun hyvin vähän taivutin selkääni, niin tuntui selässä jännä lupsahdus. Tuon jälkeen ei enää kivulta voinut liikkua ollenkaan. Menin ambulansilla keskussairaalaan. Seuraavana päivänä aikoivat leikata, kun ei enää kipupiikkikään auttanut kipuihin. Aamulla kun hoitaja laittoi alusastiaa alleni ja näki kuinka tuskaista oli oikealta kyljeltä siirtyä selälleen. Ei mennyt, kuin hetki kun joku tuli hakemaan ja minut vietiin juoksujalkaa leikkaussaliin. Leikkaus oli aikomus tehdä vähän myöhemmin, mutta pääsin jotain potilasta aiemmin. Tuo muisto itkettää vieläkin.
Selkäni leikannut lääkäri sanoi, että oli hyvä että iso välilevyn repeämä leikattiin. Se ei olisi kuulemma parantunut puolessa vuodessakaan. Ihmettelin lääkärille, mikä kivuista tekee niin suuren, kun en ole mielestäni mikään kipuherkkä ihminen, kun olen tottunut siihen tavalliseen selkäkipuun. Lääkäri katsoi selkäkuviani ja sanoi, että mulla on synnynnäisesti hyvin ahtaat selkärangan hermokanavat. Kipu on kuulema moninkertainen, kun nuo hermokanavat ovat ahtaat sellaiseen verrattuna, jos kanavat olisivat väljät. Vielä kun on repeämä niin välilevyn neste ärsyttää hermoa ja kipuun ei auta kuin puukko. Lääkäri sanoi, että noiden ahtaiden hermokäytävien takia tulee olemaan ongelmia tulevaisuudessa.
Tuolloin oli kärsien mennyt aika pari kuukautta. Selkä leikattiin pari viikkoa ennen joulua. Tuona jouluna Mies ja Lapsoset tekivät kaikki jouluvalmistelut, myös lähes kaiken tuota ennen. Mahtavaa oli se, että kaiki kipu jäi leikkaussaliin. Jalka oli voimaton puujalka. Ilman kävelykeppejä oli mahdotonta kävellä aluksi. Minä keskityin kuntoutukseen. Jumppasin ja venyttelin. Kun voimia oli jo tullut enemmän parasta oli vesikävely, jossa jalkaa sai voimistettua. Leikkauksen jälkeen en ole voinut mahallani nukkua enkä -uida. Oikean jalan nilkka teki kuukausia tyhjiä lepsahduksia heikkouden ja hermovaurion takia, mutta pikkuhiljaa ne jäi pois. Ainoastaan ison ja viereisen varpaan heikkous jäi. Kävin yliopistollisen sairaalan selkäryhmät ja olin hyvin aktiivinen selän kuntoutuksen kanssa. Säännöllisesti kävin myös osteopaatilla. Leikkaus onnistui hyvin. Vuosia meni tosi hyvin. Leikkauksen jälkeen olen ollut hyvin varovainen monissa asioissa. Lähes aina vieläkin, kun nousen seisalleen ja kumarrun kuuntelen selkääni.
Selkäni on viimeisen kymmenen vuoden aikana oireillut välillä enemmän ja vähemmän. Muistan niin monet kissanäyttelytkin, kun Ramses-komistusta olen lattialta nostanut esiteltäväksi näyttelyasentoon ja pelännyt, että napsahtaako jäykältä tuntuva selkäni. Vaikka on voimakasta jäykkyyttä ja vihlontaa ollut monesti, niin nuo ei ole vienyt kävelykykyä.
Monesta asiasta olen myös luopunut selkäongelmien takia. Selkäleikkauksen jälkeen en ole lasketellut. Hiihtäminen mitä rakastan suuresti, sen olen saanut jättää aiheutuvien lisäongelmien takia. Myös saunomisen, jonka sanotaan helpottavan selkäkipuja, mutta mulle se on saanut aikaan pitempiaikaista lisäongelmaa useasti. Voi kuinka ihailen saksalaisia kylpylöitä ja niiden upeita saunamaailmoja. En uskalla niihin mennä, kun alkuajan täällä asumisen kokemusnautinto saunamaailmasta sai aikaan hermokipua kuukaudeksi, minkä ajan myös jouduin syömään maksimi määrällä särkylääkkeitä. Ei tule kuuloonkaan, että hyppisin kiveltä kivelle rannoilla ja vuorilla, kun joskus pelkkä varovainen tuolilta laskeutuminen saa aikaan pieniä kipuja.
Selkäni leikannut lääkäri sanoi, että oli hyvä että iso välilevyn repeämä leikattiin. Se ei olisi kuulemma parantunut puolessa vuodessakaan. Ihmettelin lääkärille, mikä kivuista tekee niin suuren, kun en ole mielestäni mikään kipuherkkä ihminen, kun olen tottunut siihen tavalliseen selkäkipuun. Lääkäri katsoi selkäkuviani ja sanoi, että mulla on synnynnäisesti hyvin ahtaat selkärangan hermokanavat. Kipu on kuulema moninkertainen, kun nuo hermokanavat ovat ahtaat sellaiseen verrattuna, jos kanavat olisivat väljät. Vielä kun on repeämä niin välilevyn neste ärsyttää hermoa ja kipuun ei auta kuin puukko. Lääkäri sanoi, että noiden ahtaiden hermokäytävien takia tulee olemaan ongelmia tulevaisuudessa.
Tuolloin oli kärsien mennyt aika pari kuukautta. Selkä leikattiin pari viikkoa ennen joulua. Tuona jouluna Mies ja Lapsoset tekivät kaikki jouluvalmistelut, myös lähes kaiken tuota ennen. Mahtavaa oli se, että kaiki kipu jäi leikkaussaliin. Jalka oli voimaton puujalka. Ilman kävelykeppejä oli mahdotonta kävellä aluksi. Minä keskityin kuntoutukseen. Jumppasin ja venyttelin. Kun voimia oli jo tullut enemmän parasta oli vesikävely, jossa jalkaa sai voimistettua. Leikkauksen jälkeen en ole voinut mahallani nukkua enkä -uida. Oikean jalan nilkka teki kuukausia tyhjiä lepsahduksia heikkouden ja hermovaurion takia, mutta pikkuhiljaa ne jäi pois. Ainoastaan ison ja viereisen varpaan heikkous jäi. Kävin yliopistollisen sairaalan selkäryhmät ja olin hyvin aktiivinen selän kuntoutuksen kanssa. Säännöllisesti kävin myös osteopaatilla. Leikkaus onnistui hyvin. Vuosia meni tosi hyvin. Leikkauksen jälkeen olen ollut hyvin varovainen monissa asioissa. Lähes aina vieläkin, kun nousen seisalleen ja kumarrun kuuntelen selkääni.
Selkäni on viimeisen kymmenen vuoden aikana oireillut välillä enemmän ja vähemmän. Muistan niin monet kissanäyttelytkin, kun Ramses-komistusta olen lattialta nostanut esiteltäväksi näyttelyasentoon ja pelännyt, että napsahtaako jäykältä tuntuva selkäni. Vaikka on voimakasta jäykkyyttä ja vihlontaa ollut monesti, niin nuo ei ole vienyt kävelykykyä.
Monesta asiasta olen myös luopunut selkäongelmien takia. Selkäleikkauksen jälkeen en ole lasketellut. Hiihtäminen mitä rakastan suuresti, sen olen saanut jättää aiheutuvien lisäongelmien takia. Myös saunomisen, jonka sanotaan helpottavan selkäkipuja, mutta mulle se on saanut aikaan pitempiaikaista lisäongelmaa useasti. Voi kuinka ihailen saksalaisia kylpylöitä ja niiden upeita saunamaailmoja. En uskalla niihin mennä, kun alkuajan täällä asumisen kokemusnautinto saunamaailmasta sai aikaan hermokipua kuukaudeksi, minkä ajan myös jouduin syömään maksimi määrällä särkylääkkeitä. Ei tule kuuloonkaan, että hyppisin kiveltä kivelle rannoilla ja vuorilla, kun joskus pelkkä varovainen tuolilta laskeutuminen saa aikaan pieniä kipuja.
Nämä tällaiset selkä ongelmat ei ole ollut mulle vieraita asioita. En edes säikähtänyt silloin 25-vuotiaana. Vanhempani ovat olleet usean kerran aivan sairaalahoidossa, kun selän takia ei ole voinut kävellä. Itse olen ollut onnekas hyvien kotijoukkojen takia, että 19 vuotta sitten ja nyt olen voinut olla kotona. Nykyistä ikääni ajatellen olen ollut onnekas ja hyvin on mennyt, kun vasta on kolmas kerta, kun selkä ongelma vie kävelykyvyn. Äidillänikin on ollut minun ikään mennessä useammin. Vanhempieni 17 sisaruksella on myös lähes kaikilla selkäongelmia ja taitaapi puolelta olla selät leikatut. Eli joku sukuvika tämä on osaksi. Syy osaksi on varmaan muillakin ahtaissa hermokanavissa.
Selkäni oireili Suomessa keväällä 2010 enemmän. Oli jäykkä ja normaalia selkäkipua kipeämpi, mutta antoi kuitenkin toimia aikalailla normaalisti. Hakeuduin lääkäriin ja kolmen kuukauden päästä pääsin vasta magneettikuviin, jolloin ei juuri enää oireita ollut. Selässä oli kuitenkin tuolloin neljä pientä pullistumaa. Loppuvuoden muuttorumba, kodin purku Suomesta ja kodin laitto alkuvuodesta 2011 Saksassa oli kova rasitus selälleni. Voi kuinka monesti ajattelin, että pian menee kävelykyky, mutta ei onneksi mennyt.
Muistan täällä Saksassa asumisen kahden ensimmäisen vuoden aikana, kuinka selkä oireili samallalailla enemmän kuin mitä oli alkanut oireilemaan jo keväällä 2010, välillä enemmän ja välillä vähemmän. Hyvin monesta reissusta on jäänyt muisto, että emme voineet pitkiä kävelyretkiä tehdä selkäni takia, kun en pystynyt kävelemään enkä pitkiä matkoja pyöräilemään.
Suomessa asuimme tasamailla. Sauvakävelykään ei tasaisella tuntunut selässäni hyvältä. Erilaisilla lenkkareilla meni vammaisen jalan varpaat turraksi. Jossain vaiheessa, huomasin aivan yllättäin täällä Saksassa kotikylän kävelyretkillä, että oireita tuli vähemmän, kun kävelimme epätasaisella metsäpolulla, jyrkässäkin. Täällä lähes kaikilla näytti olevan vaelluskengät metsäretkillä. Niin hankimme ensimmäiset vaelluskengät, jotka oli tarkoitettu kevyeen vaellukseen. Ne olivat elämäni parhaat kengät, kun erilaiset selkäoireet alkoi vähenemään. Kenkien ansiosta tutkimisretket vuoria kohtaan voitiin aloittaa.
Olen ainakin näihin kahteen juttuun kirjoittanut omia ajatuksia ja kokemuksia kengistä. Huom, esim. vuosi sitten hankkimistani toisista kengistä maastolenkkareista, Salomon XA Pro 3D GTX Women, ei ole ollut iloa. Ne ei ole tuntuneet jalassani hyvältä, vaan ovat saaneet aikaan pieniä oireita. Ne käy vain lyhyelle kävelyretkelle ja pyöräilyyn.
Olen lapsesta asti ihannoinut vuorten kauneutta. Päästessäni hyvillä vaelluskengillä tallustelemaan vuorten rinteille syntyi suuri rakkaus vuoria kohtaan. Vuorten epätasaiset rinteet ovat antaneet vuosien aikana parhaan kulkemisalustan. Tasaisessa maastossa tulee selkäoireita. Olen saanut toteuttaa unelmia ja haaveitani. Tässä on syy suureen vuorihulluuteeni. Vuoret ovat antaneet niin paljon onnen ja kiitollisuuden hetkiä elämääni viimeisten vuosien aikana. Uskon niiden antavan tulevaisuudessakin lisää, kun toivun tästä kolmannesta kärsimysajasta.
Vuosien aikana selkäoireita on ollut viikottain jotain pientä, joskus päivittäinkin, mikä on rajoittanut elämääni. Muutaman kerran vuodessa joudun syömään tulehduskipulääkettä jonkun aikaa. Vielä useammin käytän tulehduskipuvoidetta ja hevosvoidetta.
Kun tämä kolmas kärsimyskerta alkoi, oli kunnon kohotus hyvässä vauhdissa ja loppusyksystä oli tarkoitus tehdä uusia ennätyksiä vuorilla. No, sen minä olen oppinut aiemminkin jo elämässä tietämään, ettei elämä aina mene suunnitelmien mukaan. Tältä syksyltä ne saavat jäädä, mutta kohti vuoria kuljen.
Tämä alla oleva kuvamuisto on saanut unohtamaan monet tuskalliset kipukokemukset ja muistot. Meidän ennätysvaelluksesta näissä upeissa maisemissa on jo aikaa, mutta ei ne vie pois haaveilumahdollisuutta uudesta ennätyksestä tulevaisuudessa. Pystyn siihen vielä! Olen niin kiitollinen näistä muistoista, jotka ovat elämänhelminauhan yksiä huippuhetkiä. Meillä oli kerrassaan niin ihana vuoripäivä. Suuri rakkauden päivä, kun kavuttiin jalkaisin lähemmäs kolmen kilometrin korkeuteen! Ihania muistomaisemia, jotka antavat pitkään positiivisuutta.
Seuraavassa pienessä jutussa kerron, kuinka tämä kolmas helvetti alkoi. Itkettää, kun ajattelen sitä, miten olisin ehkä voinut tämän kokonaan välttää.
©Soleil
5.6.2019: Vuorten valloituksia
18.6.2019: Neljä viikkoa
2.7.2019: Kuusi viikkoa
9.7.2019: Seitsemän viikkoa
Ps. Olemme eilen 21.7.2019 palanneet kotiin superihanalta ja erilaiselta kahden viikon vuorilomalta. Edelleen vajaan yhdeksän viikon jälkeen käytän kävelykeppejä, mutta kävelen jo lyhyitä matkoja ilman keppejä ja koko ajan käytän enemmän vain yhtä. Joten pienin askelin mennään eteenpäin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti